Kahden talon tarinoita

Tää kai oli sit tässä..

2011-03-31T15:59:00.004+03:00

Alunperin tämän oli tarkoitus olla siskon ja minun yhteinen blogi. Toivoin pääseväni hieman enemmän kurkistamaan sisareni arkeen ja vaihtamaan kuulumisia tätä kautta.

Toinen tavoitteeni oli löytää jotain uutta, mahdollisimman käytännönläheistä elämänsisältöä niiden monien asioiden tilalle, joista olosuhteiden muuttuessa olen viime vuosina joutunut luopumaan.

Kumpikaan tavoite ei sellaisenaan toteutunut. Matildalla on niin monta rautaa tulessa, ettei hän ole löytänyt aikaa ja intoa bloggaamiseen. Minä puolestani olen havainnut, ettei minusta ole kodin hengettäreksi, sisustajaksi , askartelijaksi tai remontin tekijäksi. Eläimissä ja puutarhassa on aivan riittävästi puuhaa, kun voimavaroja ei ole tämän enempää.

Tälle blogille ei nyt siis oikein tahdo löytyä sisältöä, eikä profiilia. Minun minimalistisesta arjestani kun ei jutunjuurta kokonaiseen blogiin tahdo riittää. Toki olen nauttinut kovasti uusista blogiystävistä, joihin en varmasti olisi tutustunut, jos olisin kirjoittanut pelkästään koirablogia tai tuota Akka krätisee- blogia, joka myös on kitunut henkitoreissaan jo vuoden verran.

Kun nämä tekstini ovat jo pitkään kääntyneet enimmäkseen marinan puolelle (ja sillekin materiaalille minulla on jo toisaalla oma osastonsa), on aika pistää täällä pillit pussiin ja kiittää lämpimästi lukijoita kärsivällisyydestä ja hyvästä seurasta.

Lukemista ja kommentoimista aion jatkaa edelleen. En myöskään ole unohtanut sitä taito/luovuushaastetta, johon lupasin osallistua jokin aika sitten. Pistän paketit tulemaan näillä näkymin kesäkuun loppuun mennessä, joten Leena, jos luet tätä ja haluat laittaa ne omat juttusi mukaan, niin pistähän päivämäärä muistiin.

Loppusanoiksi Kahden talon tarinoille jääköön tämä laulu, joka myös on viimeisiä lauluntekstejä, jonka olen koskaan tehnyt. Senkin valmistumisesta on jo vähintään 10 vuotta..Sopii vaan jotenkin tämänhetkisiin aatoksiini.

Elämän jäljet

Vanhan miehen käsi, työn kovettama, kissaa silittää.
Käsi karhea vasten turkkia pehmeää..
Elämän jäljet, työn merkit kämmenpohjaa kovettaa,
mutta iho tuntee, käsi hellii kissaa.

Elämän jäljet, ajan siirtokuvat piirtyvät pintaan. Moni unelmansa myy ja mihin hintaan.. Kun katson peiliin, mitä siellä nään? Ehdinkö ennen kuolemaani oppia elämään?

Vanhan naisen kasvot on vuodet koristaneet uurteillaan.
Harmaat hiukset kuin hopeapilvi harteillaan.
Elämän jäljet on aika kaivertanut iholleen,
mutta silmissään voit nähdä nuoren tytön katseen.

Elämän jäljet...

Aina talvi, eikä koskaan joulua

2011-03-28T13:49:00.006+03:00

Yöllä satoi taas lisää lunta. Tottahan se auringon lämmössä sulaa. Silti olo alkaa olla jo kuin Narnian Velhossa ja Leijonassa, jossa pahan noidan valtakaudella oli "aina talvi, eikä koskaan joulua".

Ihanista pentusista huolimatta olen viime viikkoina voinut tosi kehnosti, eikä parempaa taida olla luvassa. Kolme kumarteluun liittyvää vaivaani on viimeksi ollut näin pahana silloin, kun 1990-luvun lopulla (en enää muista vuotta!) ruokin pullolla kahta lampaankaritsaa ja sen vuoksi vietin suurimman osan vuorokaudesta takapuoli kohti taivasta.

Kun toimintakyky heikkenee ja kivut piinaavat kaiken aikaa, uupunut mieli ei jaksa nousta masennuksen suosta, vaikka syitä kiitollisuuteen olisikin. Hyvinä päivinä ilo sentään pilkahtaa, kuin kevätaurinko sadepilvien raosta, mutta suru kiskoo kuin raskas rautapallo jalassa takaisin pinnan alle. On raskasta tietää, ettei mikään enää muutu tästä paremmaksi, vaan huonommaksi. Ehjiä varaosia kun ei minun, eikä sairaiden läheisteni kroppaan ole saatavilla. Se on totuus, jota ei positiivisella ajattelullakaan voi muuksi muuttaa.

Joskus nuorempana ihmettelin sitä, kuinka joillekin näytti olevan mahdollista valita vain yksi tunnetila kerrallaan ja sulkea muut pois. Jossain vaiheessa vakuutuin siitä, että minun laillani suuri osa ihmisistä joka tapauksessa kokee samaan aikaan ristiriitaisia tunteita. Kaikki ehkä eivät vain tunnista niitä. Jotkut kieltävät niistä vaikeimmat (lastaan voi esimerkiksi rakastaa valtavasti samaan aikaan kuin on hänelle niin vihainen, että mieluiten länttäisi hänelle postimerkin otsaan ja lähettäisi Timbuktuun). Eräät näyttävät seilaavan eri tunnetilojen välillä niin tiuhaan ja epämääräisesti, että on vaikea tietää mistä kulloinkin tuulee. Jotkut sekoavat ja ahdistuvat tunteiden paljoudesta... ja sitten on vielä niitä onnekkaita, jotka tosiaan , ainakin ulospäin, näyttävät selkeiltä, varmoilta ja seesteisiltä.

Minun tunne-elämäni taitaa olla nykyään aika vakaata: olen tasaisesti aina kurjalla tuulella. Joskus nuorempana toivoin itselleni tasaisempaa luonnetta. Nyt ei ole hyvä näinkään. Toiveet eivät aina toteudu sillä tavoin kuin haluaisi.Osaanpa minä taas olla itselleni ja muille hankala..

Kävipäs vanhanaikaisesti

2011-03-27T11:51:00.002+03:00

Tänään sattui tapaus, josta voin hyvällä syyllä todeta klassisesti "ei meille ennen ole näin käynyt ja nyt kävi taas". Kuvia ei kriisitilanteessa tule otettua ja valitettavasti niiden siirtäminen koneelta palvelimelle on tällä hetkellä muutenkin kankeaa. Koneeseen vaihdettiin ohjelmat pari päivää sitten, mutta mies epäilee mieluummin syyksi pentuja, jotka ovat pudottaneet modeemin jo liian moneen kertaan pöydältä lattialle...

Mutta takaisin siihen ennenkoettuun tapaukseen: 21 vuotta sitten meillä oli jo eläintarha aluillaan. Silloin meillä asusti iäkäs hamsteri ja kääpiökaneja. Olimme juuri muuttaneet rivitaloon, kun ensimmäinen pupupentue syntyi. Mönkiäisvaiheen ohitettuaan ne olivat suunnattoman suloisia pomppiessaan ympäri asuntoa. Piti vaan olla hyvin varovainen, ettei ympäri kävellessään astunut niiden päälle.

Eräänä päivänä niitä alkoi merkillisesti kadota. Ensin vipelsi kaikki viisi varpaissa. Puolen tunnin kuluttua siinä ei kieppunut kuin kaksi, eikä hamsteria löytynyt enää mistään. Pitkällisen etsinnän jälkeen kuulin keittiön kaapiston alta rapinaa ja höyhenenkeveiden karvapallojen epätoivoista pomppimista.

Kaapiston ja sokkelin kulmasta löytyi lattiaa kohdan avoinna oleva neliömäinen kolo, josta käteni juuri ja juuri mahtui sisään. Sinne sormeni ujuttamalla totesin, että joko meillä asustaa lattian raoissa äärimmäisen pehmeäpäisiä angorarottia tai sitten pupupesue oli jotenkin onnistunut kiipeämään sinne. Huolestuttavaa vaan oli, että ne eivät nähtävästi yrittämälläkään päässeet sieltä itse pois..

No, se tarina ratkesi onnellisesti kaikkien muiden osalta, paitsi sen Niiskuhamsterin, jota emme enää koskaan nähneet. Mieltämme rauhoittaaksemme kehittelimme kuitenkin pitkään tarinaa erityisen suurikokoisesta, töpöhäntäisestä peltohiiripopulaatiosta, joka paikkakunnalla alkoi levitä ja joka selvästi oli saanut uutta verta jostain muualta....

Ja jos ei joku jo tämän pitkän johdannon seurauksena arvannut: meiltä juuttui tänään yksi koiranpennuista keittiön kaapiston alle. Pienessä välikössä kahden kaapin kulmassa säilytetään muovilaatikkoa, johon kerätään kierrätykseen vietävät pullot. Siellä takana oli kolo, josta en ole ollut tietoinen. Mikään ihan pieni aukko se ei ollut kun siitä mahtui suurin pennuista, eli Murri.

Ahtaanpaikankammo tai ei.. kipeä selkä tai ei, niin tämä akkahan ahtautui siihen välikköön, johon näillä mittasuhteilla oli turha yrittää muutoin kuin sivuttain. Pentuparka kiljui, mutta selvisi nähtävästi seikkailustaan suuremmitta vammoitta, koska leikki jatkui pienen helpotuksen huokaisun jälkeen kuin ei mitään kummempaa olisi tapahtunutkaan..Siitäkin huolimatta, että operaatioon kului kaikkineen melkein varttitunti ja siinä ajassa ipana ehti selvästi jo huolestua - emännästä puhumattakaan.

Kevään merkkejä

2011-03-25T16:21:00.005+02:00

Koko talven olen vahtinut omenaa, joka syksyllä jäi puuhun ja on sinnikkäästi riippunut siellä tähän saakka. Olen ottanut siitä kymmenittäin kuvia. Jokunen löytyy tästäkin blogista, mutta en valitettavasti osaa niihin linkittää.

Eilinen puuskainen myrskytuuli sen viimein pudotti ja viime yönä pupu oli käynyt syömässä siitä puolet. Hyvä, kun jollekin kelpasi.

Minulle se oli ilmiselvä kevään merkki. Nyt on puulla tilaa ryhtyä kasvattelemaan uusia silmuja, kun viimeinenkin viime kesän hedelmä on pudonnut pois.
Saunasta löytyi toinen kevään merkki. Tähän aikaan vuodesta on kaikki konstit otettava käyttöön, jos aion saada taimet kasvatettua ilman, että ne kärsivät kohtalokkaita kissatuhoja. Niinpä olen sulkenut yläkerran vierashuoneen kissoilta kokonaan ja varannut sen loppukevääksi taimikasvatuskäyttöön.

Piiskua ratkaisu harmitti aivan erityisesti, koska vierashuoneen vuode on ollut sen valtakunta. Tänään kuului saunasta outoa ääntä. Kun menin katsomaan, huomasin, että ongelmaan oli löytynyt jonkinlainen ratkaisu. Kissat olivat valloittaneet saunan...

Laudeliinassa meillä ei vielä koskaan ole kissankarvoja ollutkaan, enkä olisi sitä elämystä kaivannut nytkään, mutta kai tämä on kestettävä, jotta tomaatin taimet saavat kasvaa rauhassa.

Ipana peekele

2011-03-24T09:43:00.007+02:00

Kasvattajilla on tapana antaa pentueilleen aakkosjärjestyksen mukaisesti samalla kirjaimella alkava nimi. Eräs tuttavani, koirankasvattaja itsekin, oli ottamassa ystävänsä kennelistä lapinkoiran pentua ja pääsi vaikuttamaan tulevan koiransa nimivalintaan. Ses piti alkaa ii:llä ja "Ihana ipana" oli hänen mielestään tulevalle perheenjäsenelle sopiva nimi.

Yllätys oli aikamoinen, kun koiran rekisteröintitodistus viimein postissa saapui. Siihen nimeksi oli nimittäin merkitty "Ipana peekele"., koska se kuvasi kyseisen karvatin taipumuksia kasvattajan mielestä paremmin kuin "ihana"..

Tänään minäkin harkitsen Unnin nimeä uudelleen. Usman kohdalla se taitaa jo olla myöhäistä. Joka tapauksessa viime yönä koiramamma keksi, kuinka pentuaitaus avataan ja päästi koko katraansa useampaan kertaan pomppimaan ympäri taloa.

Kun olin pariin kertaan herännyt unenpöpperössä pyydystämään sähköjohtoja pureskelevia, plyyshimatolle kakkivia, villisti juoksentelevia ja ilosta kiljahtelevia pentuja selkä kamalan
kipeänä, alkui huumorintajuni loppua.

Niin lopppui Unnillakin. Puoli kuudesta aamulla kahvinkeittoon saakka se ulvoi kuin miniatyyrisusi ja yllytti välillä muutkin mukaan metelöimään. Piti oikein muistuttaa itseään siitä, että itse olen nämä kaikki halunnut ja liiankin nopeasti ne tuosta uusiin koteihinsa lähtevät.

Kun nyt vaan jotenkin selviäisimme vielä muutaman viikon ilman, että käämit palavat kuvainnollisesti tai konkreettisesti kellään.

Suutarin lapsen kengät ja muita ilonaiheita

2011-03-22T17:02:00.007+02:00

Niin se kuulemma menee, että suutarin lapset tuppaavat olemaan ilman kenkiä. Ei minun valokuvaajaksi opiskeleva puolisonikaan innostu ottamaan semmoisia kuvia, joita minä haluaisin. Hänellä on omat juttunsa, mutta näin minä kuvasin omia ilonaiheitani tänään.

Ylhäällä uudet rillini. Niillä näkee hyvin ja päänsärkykin on jo helpottamaan päin. Punaiset eivät ole oikeasti ihan noin voimakkaan väriset. Satuinpa vaan löytämään kuvankäsittelyohjelmasta toiminnon, jota en osannut kunnolla käyttää..

Tämä vempele on aiheuttanut meille vaivaa jo vähintää kolme vuotta. Se maksoi meidän mittapuullamme paljon, mutta lasikannu räjähti kädessä rikki jo ensimmäisellä käyttöviikolla ja viimeiset puoli vuotta se on jo pissinyt alleen. Vaikka nyt jäämmekin ilman maistuvaa espressoa, ostimme eilen kauppareissulla simppelin, halvan peruskeittimen ja tuo ryökäleen romu odottaa nyt kuljetusta kierrätykseen. Olen oikein tyytyväinen, kun pääsemme siitä eroon.

Seitakoira on erinomainen täti. Se hoitaa pikkupentuja hellästi ja aivan erityisesti se näyttää pitävän tuosta ipanasta, jota se alemmassa kuvassa pusuttelee. Kaikkien meidän kannalta se on hyvä juttu, sillä se sattuu olemaan juuri se Ainu, joka on jäämässä omaksi koiraksemme.

Vesi lorisee räystäiltä ja aurinko paistaa keväisesti. Mieli on iloinen ja valoinen, vaikka joka paikkaa särkee aivan turkasesti.

Karvaista, leppeää arkea

2011-03-21T13:08:00.007+02:00

Kahvikupissani on kissa ja sukan pohjassa pennunpissa. Ne pitäisi vaihtaa puhtaisiin ja sitten lähdetään naapurikaupunkiin hakemaan uudet silmälasini. Ehkä sitten loppuu tämä jatkuva päänsärky, vähenee kirjoitusvirheet näppäimistöllä ja näen leikata pikkukoirien kynnet.

Särystä ja väsymyksestä huolimatta olo on iloinen ja helpottunut, kun yhtä lukuunottamatta kaikille koiranpoikasille on löytynyt jo oikein hyvät kodit, vaikkei olla kotisivuja lukuunottamatta missään mainostettukaan.

Tuo kuvassa oleva Unni vielä etsii omia ihmisiään, mutta sen ostajille joudun ehkä antamaan kaupanpäällisiksi kuulosuojaimet. Sen verran kova kiljumaan ja muutenkin kommentoimaan tuo karvatyyppi on.

Onneksi pennut ovat siinä suhteessa samanlaisia kuin lapset, että ne oppivat, kehittyvät ja ympäristö vaikuttaa paljon. Ehkä tuostakin vielä koira tulee, vaikka nyt se kuulostaa enemmän palohälyttimeltä.

Maaliskuuko maata näyttää

2011-03-20T11:56:00.005+02:00

Maaliskuuko muka maata näyttää? Ei ainakaan tänä vuonna täällä. Pihalle unohtuneista puutarhatuoleista pilkistää vasta selkänoja ja lumikolalle tuli taas eilen töitä.

Järvellä pidetään tänään pilkkimisen SM-kisat. Mies lähti kameran ja koiran kanssa nauttimaan tunnelmasta. Meikäläinen pilkkii ihan omalla kotisohvalla. Eilen oli tupa täynnä koirankatsojia ja kummityttökin on jälleen viikonloppukylässä.

Se tarkoittaa sitä, että pitäisi edes vähän yrittää olla ihmisiksi: nousta aamuisin vuoteesta. Laittaa johonkin aikaan päivästä ruokaa ja syödä se ihan pöydän ääressä lautasilta. Siitä tulee tiskiä ja nekin pitäisi jaksaa latoa koneeseen ja sieltä kaappiin. Pennuille pitää valmistaa ruoka viisi kertaa päivässä ja vaihtaa vähintään kerran vuorokaudessa pissupaperit. Aika vähäisiä ovat siis loppujen lopuksi nämä minun velvollisuuteni, mutta aina ei niitäkään meinaa jaksaa,

Tärkeätä (ja hauskaa) on myös ipanoiden kanssa seurusteleminen ja niiden juoksutteleminen pitkin muoveilla päällystettyä keittiötä ja eteistä. Mies ei meinaa ymmärtää, miksi niiden pitää päästä häkistä pois, mutta pitäähän niiden päästä tutkimaan maailmaa. Eihän lapsiakaan tynnyrissä kasvateta.

Jouluinen havukranssikin riippuu vielä ovipielessä. En ole raskinut heittää sitä pois, kun ei se vielä pudota neulasiaan. Siirsin sentään ovesta vähän syrjemmälle..

Kirjoittajan palikka

2011-03-16T09:51:00.004+02:00

Nyt on meikäläisellä vissiin tämän blogin suhteen semmoinen writer's block. Oikeastaan niitä on kuusi. Ne ovat niin pörröisiä, että ovat melkein neliskulmaisia karvapalikoita. Ne tarvitsevat ruokaa viisi kertaa päivässä, rapsutuksia vielä useammin. Ne pissivät ja kakkivat kaikkialle ja karkailevat häkistään tutkimaan maailmaa. Ne ovat iloisia, suloisia, pieniä ja pehmoisia ja niitä tekee mieli tuijotella tuntikausia kuin takassa räiskyvää tulta.

Ehkä elämä palailee normaaliksi vähitellen, kunhan nuo kääpiöpallurat pääsiäisen alla muuttavat omiin koteihinsa (kahdelle omaa kotia ei tosin vielä ole, mutta emme ole vielä missään niitä mainostaneetkaan).

Eilen sentään kylvin tomaatin siemeniä. Nyt niitä onkin kiva kylvää, kun kasvihuone tulee huhtikuussa. Tänään aion peitellä multiin amppelimansikkaa. Valkoiset kelloköynnökset ovat jo itäneet.

Kiireessä

2011-03-14T13:16:00.003+02:00

Siinä köllöttelee Usva-niminen söpöliini...

Meikäläisellä olo paranee pikkuhiljaa. Suuri helpotus oli, kun yhtäkkiä muistin, mistä moinen megalomaaninen kipu oli saanut alkunsa. Minähän putosin portaissa vajaa viikko sitten ja kaksi päivää sitten kaaduin pehmeäksi sulaneessa, paksussa hangessa, matkalla kompostille (paskasanko kädessä, mutta ei siitä sen enempää. Seuraukset voitte kuvitella itse ;-).

Muksahdin juuri sille kankulle, joka nyt on vietävän kipeä.Helpotti, kun viimein sen muistin, sillä nyt lienee toivoa, että tämä menee ohi, eikä kyseessä olekaan taas jokin krooniseksi jäävä vaiva, kuten kolmas reumasairaus..

Pian tulee taas vieraita. Olen huomannut, että koiranpentujen hankkiminen on oivallinen tapa vilkastuttaa sosiaalista elämäänsä. Särkynappia nassuun ja siistiytymään siis, ettei lapset pelkää...

Illalla aion viimeinkin ryhdistäytyä ja vastata kommentteihin, jotka olen kyllä ilolla lukenut, mutta en ole ehtinyt vastaamaan.

Katastrofin ainekset

2011-03-13T11:16:00.004+02:00

Nonniin, nyt pamahti sitten selkä...eikä edes sillä tavalla normikipeäksi kuin fibromyalgikolla tapaa silloin tällöin olla. Nyt on jokin uusi vaiva kyseessä ja pahimpaan mahdolliseen aikaan.

Ilmeisesti koiranpentujen nostelu, alustojen siivoilu ja koirien ulkoilutus miehen pitkän työputken aikana on nyt nostattanut jonkin tulehduksen, jonka seurauksena kivutta ei voi enää istua, maata, eikä seistä.

Katastrofin ainekset muhivat kuitenkin siinä, että kumartuminen ja kyykistyminen oli vielä eilen illalla tyystin mahdotonta. Kipeämpi puoli kertakaikkiaan petti alta.

Äitikoiran ja pentujen pitää saada kuppiinsa ruokaa ja vettä yhteensä vähintään 10 kertaa vuorokaudessa. Siihen kaikki muut eläintenhoitotoimet päälle. Niistä selviytyminen on nyt aika vaikeata.

Viime yönä (miehen tultua myöhään kurssilta kotiin ja nukkuessa odotellen aikaista aamuherätystä), itkin ja konttasin päästämään koiria eteisestä narun päähän. Kun vanhin koira aamun kajossa kävi sitten vielä kakkaamassa sänkymme viereen lattialle, huusin kuin hyeena ja siitähän mies tietysti raivostui.

Tänään olen kehitellyt uudenlaista kyykistymistapaa, joka muistuttaa lähinnä persus pitkällä, toisen polven varaan, etukenoon kallistuvien pitkänmatkan juoksijoiden lähtöasentoa. Ei sillä tavoinkaan kuitenkaan maahan saakka yllä. Koiran kaulapantaan sentään.

Käveleminen käy tosi hitaasti, joten jos nyt yritätte minua tavoittaa armaat sukulaiset ja ystävät, niin antakaa sen puhelimen soida piiiiiiitkään. Humalainen etanakin voittaisi meikäläisen tällä hetkellä taaperrusvauhdissa.

Surullisinta kuitenkin on , että en saa nostettua noita pieniä karvatteja syliini. Niiden aluspaperitkin pitäisi vaihtaa puhtaisiin, mutta eipä taida nyt meikäläiseltä onnistua ja arvatkaas vaan kuinka mies riemastuu, jos pyydän sitä häneltä, kun hän viimein palaa illalla kotiin. Saattaa mennä pian vaimo vaihtoon, mutta paskat MENKÖÖN.

En minä huvikseni ja vapaaehtoisesti näitä vaivoja hanki. Kelvoton vaimo olen . Tiedänhän minä sen. Ei ole kärttyisen ja kipeän ihmisen vierellä elämä helppoa, mutta ei se ole sitä potilaalla itselläänkään. Usein tuntuu, että olisi mukavampi elääkin yksin, ettei tarvitsisi kaiken muun lisäksi potea vielä tätä syyllisyyttä vajavaisuudestaan. Pah.

Kompromissin tekemisen jalo taito

2011-03-11T10:08:00.005+02:00

Mies sai eilen soittokeilalla lahjaksi kauniin krookuksen. Nostin sen kyllä yöksi kahvinkeittimen päälle ,muka kissoilta turvaan, mutta taisi vaan olla entistä paremmalla korkeudella pureksittavaksi. Melkein itkua väänsin, kun näin aamulla, miten suuri osa siitä oli jo syöty.

Alkaisi olla kiire taimikylvöjenkin aloittamisella. Valkoiset kelloköynnökset sentään jo pistin itämään. Tomaattien kanssa aion odottaa, kunnes ollaan selvitty viikonlopun vierassumasta. Eri asia on sitten se, miten onnistun varjelemaan itäneet kasvustot noilta nelijalkaisilta.

Välillä tuntuu, että elämä on yhtä kompromissia alusta loppuun., minun arkeni ainakin: Lemmikkieläimet vai siistimpi koti,vähemmän tuhottuja huonekaluja ja kasveja ja vapaus viipyä poissa kotoa muutamaa tuntia pidempään...Hyvästä ruuasta ja liikkumista vaativista harrastuksista nauttiminen vai hieman kivuttomampi ja paljon tylsempi elämä...

Kompromisseihin liitttyy, ainakin meikäläisen elämässä myös se piirre, että nautintoihin on niin helppoa heittäytyä silloin, kun pystyy hetkeksi työntämään mielestään ennen pitkää eteen tulevat seuraukset. Toinen ääni on kellossa sitten, kun tulee se laskun maksun aika.

Imuri on ihana

2011-03-09T13:35:00.002+02:00

Meidän Muskalla on imurin kanssa suorastaan perverssi suhde. Onpa pörisijä sitten käynnissä tai hiljaa, se saa kissan ihan onnesta soikeaksi.

Emäntä ei ole mokomaan perässävedettävään ollenkaan yhtä ihastunut..

En murehdi nyt

2011-03-09T10:34:00.006+02:00

Infernaalinen päänsärky jatkuu jo toista viikkoa. Eilen optikolla selvisi yksi syy: silmänpaine on taas koholla. Pitäisi siis mennä silmälääkäriin tutkituttamaan onko sukurasitteena periytyvä glaukooma vihdoin puhjennut. En viitsi, ainakaan vielä. Ei sille(kään) kumminkaan juuri mitään mahdeta ja ne lääkkeet kirvelevät ihan kamalasti silmiä.

Talon nurkalta romahti jääkuorman mukana ränni alas. Se maataretkottaa tantereella jo toista viikkoa. Pitäisi tilata peltiseppä korjaamaan. En viitsi, ainakaan vielä. Lunta on niin paljon, että eihän vielä kunnolla pääse katollekaan.

Kaikenlaista pientä, arkista huolta ja murhetta kasaantuu päivittäin. Varsinkin minä ja talo rapistumme kilpaa. Kumpikin narisee niin pahaenteisesti, että sopii vaan odottaa päivää, jolloin jotain romahtaa. En nyt piittaa semmoisesta. Tahdon vielä hetken riippua kiinni tässä ilossa ja helpotuksessa, kun Usman vointi niin ihmeellisellä tavalla parani ja pennut ovat aivan ihania.

Niin kauan, kun ne ovat pieniä, eivätkä pääse juoksemaan karkuun (pahantekoon, puremaan, järsimään ja pissimään joka paikkaan) pidän niitä sylissä joka päivä, pusuttelen ja kuiskuttelen niiden pikkuisiin, juuri avautuneisiin korviin, kuinka kauniita, suloisia, ainutlaatuisia ja rakastettavia ne ovat ja lupaan, että ne saavat tulla takaisin kotiin koska tahansa, jos niistä ei uudessa kodissa pidetä hyvää huolta.

Ihmeitä tapahtuu

2011-03-07T13:29:00.004+02:00

Ihmeitä tapahtuu, jos ne sellaisina haluaa nähdä. Uskomattoman, yllättävän iloisia ja onnellisia juttujakin osuu kohdalle, vaikka elämä onkin useimmiten aikamoista rämpimistä.

Mies soitti äsken eläinklinikalta ja kertoi iloisen ihmeen tapahtuneen: KOKO KASVAIN OLI KADONNUT. Se tulehduksesta tummanpunaisena helottanut, lähes nyrkkini kokoinen möykky, joka vielä kaksi päivää sitten pullistui Usman sisuksista näkösälle oli kokonaan kadonnut.

Onhan sille "luonnollinen" selitys. Minulle tuo sana "luonnollinen" ei vaan tarkoita sitä, että tapahtuma olisi jotenkin itsestäänselvä ja arkipäiväinen.

Eläinlääkäri selitti, että tällaiset kasvaimet ovat hormonaalisia ja saattavat tosiaan joskus kadota, mutta uusivat myös helposti seuraavien juoksujen tai pentujen ilmaantuessa ja saattavat tietenkin aiheuttaa kohtalokkaan komplikaation.

Antibiootit olivat tehonneet. Mahdollista kuulemma on myös, että Usma on itse purrut kasvaimen irti ja siinä tapauksessakin onnea on ollut roppakaupalla, kun seurauksena ei ole ollut isoa verenvuotoa. Mitään näkyvää leikattavaa ei enää ollut, joten koiruli on tulossa parhaillaan kotiin hoitamaan pentujaan. Aika kohdunpoistoon Usmalle varataan sitten, kun ipanat on hoidettu ja imetyksen rasituksista on kunnolla toivuttu.

Sydämellinen kiitos kaikille rohkaisevia kommentteja kirjoittaneille ja muillekin hengessä mukana eläneille. Suurin kiitos Taivaalliselle Isälle, jonka aivoituksia en totisesti aina käsitä, mutta jonka armoon ja huolenpitoon silti joka päivä turvaan.

Viimeiset hömpsyt

2011-03-07T10:55:00.002+02:00

Mammakoira lähtee ihan näillä minuuteilla ajelemaan kohti Seinäjokea ja eläinklinikkaa. Pallerot saavat vielä viimeiset hömpsyt kunnon ruokaa, Sitten alkaa karu tuttipullokuuri..

Sattuu ja tapahtuu, tapahtuu ja sattuu

2011-03-06T10:14:00.004+02:00

Ainu teki eilen ensimmäisen maailmanympärysmatkansa. Sen maailma tosin toistaiseksi on pentulaatikon kokoinen, mutta olihan se suoritus niin pienin, vielä horjuvin tassuin.

Aika paljon ehtii, kun nukkuu vain kolme tuntia yössä - pääasiassa lopputulos tosin on sutta ja sekundaa. Kaikenlaista sattuu, kun hyörii puolitokkurassa. Tänä aamuna ihmettelin suuria sinisiä mustelmia persuksissani ja kipeätä vasenta kättä. Kului tovi ennen kuin edes muistin pudonneeni yöllä jäisiä portaita, kun vein mammakoiraa pissalle. Kun kasvain painaa sisuksissa ja maitotehtaana olon takia pitää syödä valtavasti, pihalla täytyy käydä kymmenen kertaa tiheämmin kuin tavallisesti - kaikkina vuorokaudenaikoina.

Toissapäivänä hyörin vimmatusti ainakin tunnin ,puolisokeana, etsimässä silmälasejani, kunnes hoksasin, että olin nostanut ne päälaelle jotain lähinäköä vaativaa puuhatessani. Ilmeisesti on nyt viimeinkin hankittava ne moniteholasit, paukkuu budjetti tai ei.

Usmalla oli perjantaina tosi huono päivä. Eilen tuntui, kuin se monelta suunnalta matkaan toivoteltu enkeliparvi olisi ehtinyt tänne saakka ja koiran olo helpottui hieman.

Huomenna yhdeltä on aika leikkaukseen. Luku sinänsä on siitä selviytyminen, jälkihoito ja pentujen ruokkiminen vastikkeella. Tähän mennessä en nimittäin ole saanut niitä pullosta syömään, vaikka olen yrittänyt niitä vähitellen siihen totuttaa.

Toisaalta, kukas sitä nyt korvikkeeseen tyytyisikään, kun on ehtaa ainetta tarjolla mielin määrin ja lämpöinen huolehtivainen äitikoira lähellä aina, kun nälkä yllättää..

Tähän se tulee

2011-03-03T13:46:00.010+02:00

Päivää ennen kuin saimme tietää, että Usma joutuu kalliiseen leikkaukseen, tulin tehneeksi ison hankinnan. Oltiinhan siitä isännän kanssa puhuttu, eikä hän koskaan ole haaveitani jarrutellut.

Viime kesänä oli jo vierotusoireita, kun edellinen kasvihuoneemme jäi vanhaan kotiin. Se oli isäni rakentama, eikä se olisi lähes kymmenen vuoden kovan käytön jälkeen kestänyt siirtämistä.

Olisin minä silti jättänyt tämän ostamatta, jos olisin tiennyt, että vähintään sama raha pitää pian löytää koiran sairauskuluihin. Usma on sentään aika paljon tärkeämpi kuin kasvihuonetomaatit..

No, ehkä tästäkin töppäyksestä selvitään ja ehkä joku joskus vielä saa sen pystytettyäkin, kunhan se joskus kiitolinjalla kotiin kuljetetaan.

Paikan olen jo katsonut. Se on tuo tuossa yläkuvassa. Naapurin vanha tupa on masentavan lähellä talomme seinää. Vaikka siinä ei kukaan nykyään asustelekaan, uudemmat rakennukset ovat heti vanhan takana ja tuossa kuvassa näkyvässä pihakeinussa istuskelee kesäisin joku lähes päivittäin.

Erakoituneena metsäläisenä en ole tottunut ihan näin läheiseen naapuruuteen. Yhdeksän neliön kasvihuone tuossa maasta törröttävän putken tienovilla tarjoaa edes vähän näkösuojaa molemmille osapuolille.

Unissa eksyksissä

2011-03-03T10:02:00.004+02:00

Näin unta, jossa olin matkalla kotiin. Nousin linja-autoon lapsuuteni kotikaupungissa ja jo parinkymmenen kilometrin päässä keskustasta minulle selvisi, että olen väärässä bussissa. Auto oli matkalla entiselle kotipaikkakunnalleni, mutta enhän minä siellä enää asu..

Kysyttyäni neuvoa kuljettajalta, kuulin, että lähimmästä kaupungista oli jatkoyhteys tänne nykyiselle kotikylälle. Se vaan kulki aika monen mutkan ja autonvaihdon kautta...No, eipä ole valve-elämästä vierasta semmoinen reissaaminen ja onpa joskus tullut nukuttua asemillakin..

Ensimmäinen taival taitettiin kyydissä, jossa oli joukko synkeän oloisia lastensuojelualan työntekijöitä. He olivat kuulemma menossa koulutukseen, johon heidät oli määrätty joko puuttuvan pätevyyden tai irtisanomiuhan alla jonkin tehdyn virheen vuoksi.

Tapani mukaan heittäydyin juttusille ventovieraitten kanssa, mutta ihmettelin salaa itsekseni, kun koulutukseen menijät muistuttivat persoonallisuudeltaan ja habitukseltaan enemmän vanhanaikaisia, kultturelleja "kansankynttilöitä" kuin rempseitä nuorisotyöntekijöitä..

Heräsin siinä vaiheessa, kun olin taas kerran jossain linja-autoasemalla, enemmän tai vähemmän eksyksissä, niin kaukana kotoa, että murrekin oli jo vaihtunut "rantaruottalaasesta" savolaiseksi viäntämiseksi. Kotiin olin kuitenkin kovasti matkalla, enkä ollut vielä toivoani menettänyt.

Heräsin ihmeen levänneenä niin raskaan seikkailun jälkeen (kaikkia sivujuonia ei viitsi tässä ryhtyä selostamaan). Näen nykyään harvoin unia. Vielä harvemmin tuollaisia, jotka tuntuvat jotenkin vertauskuvallisilta ja merkityksellisiltä.

Kotiin tässä siis ollaan menossa, vaikkei ihan suorinta tietä...

Nyt pitää kuitenkin etsiä tietokoneelle uusi paikka, koska jatkojohto näyttää viimein ottaneen lopullisesti nokkiinsa ja lakanneen toimimasta, kun siihen on tarpeeksi kompuroitu.

Illalla piti jälleen kerran kiusata Usmaparkaa työntämällä se ulospullistuva kasvain takaisin sisälle. Tällä hetkellä se näyttää olevan paikoillaan. Vielä pitäisi maanantaihin saakka selvitä... Jospa tämä tästä.

Toivon kynttilä

2011-03-02T19:35:00.002+02:00

Mies piipahti leiriltä kotona hakemassa jotain tarpeellista. Usmakoira ilahtui niin, että oli mennä solmuun ja näytti hetken melkein terveeltä.

Aurinkokennolla latautuvat ledkynttilät puutarhan kukkapenkeissä ovat vihdoin sulaneet hangen alta esiin ja tänään huomasin ensimmäistä kertaa kaikkien kolmen palavan.

Annoin itselleni luvan ajatella, että se on toivon merkki, muistutus siitä, että valoisammat ajat vielä koittavat.

Mieskin oli kovin väsynyt. Niin toki minäkin, mutta noita kynttilöitä katsoessa muistin, että kyllä tässä jaksetaan, kun kerran tuo pieni pörriäinenkin jaksaa ja sillähän tässä kaikkein raskainta on...vai olisiko tosiaan niin, että tieto lisää tällaisissa tilanteissa tuskaa. Onko helpompi kestää kipu ja vaivakin, jos ei tarvitse pelätä tulevaa, jonkin suunnattoman rakkaan ja tärkeän menettämistä?

Koirapsykologiaa ja vaaleanpunaisia elefantteja

2011-03-02T13:33:00.004+02:00

Matildasisko kävi eilen kylässä. Se piristi kovasti sekä emäntää että Usmaa. Tänään onkin sitten ollut toinen ääni kellossa.

Monenlaisen väännön ja parin jauhoksi liettyneen kipulääkkeen jälkeen keksin sentään lopulta keinon, joka ei aliarvioinut Usman älykkyyttä ja toimi kuin ajatus.

Essivanhuksemmehan käyttää samoja kipulääkkeitä nivelrikkosärkyjen ja tulehduksen hoitoon. Kutsuin molemmat koirat paikalle. Näytin sen purkin, josta tabletin otin ja annoin enisin puolikkaan Essille. Usma seurasi, kuinka hyvällä halulla Essi sen nassuunsa pisteli. Kun sitten tarjosin sille samasta purkista, se otti pillerinsä kiltisti suuhun, kuljetti sen matolle ja söi murunen kerrallaan koko purutabletin.

Naureskelin itsekseni, kun tuumailin, ettei ole emännältä sentään ihan kokonaan mennyt haaskuun kalliit psykologian opinnot. Muistaakseni monilla muillakin suhteellisen älykkäillä eläimillä ja alkukantaisilla ihmisheimoilla on havaittu samanlaista käyttäytymistä. Kyse on siis sosiaalisesta (malli)oppimisesta: kun tuo toinenkin noin siitä tykkää, eikä näytä saavan mokomasta möllykästä myrkytysoireita, kaipa minäkin voin sen sitten syödä.

Väsymys alkaa olla monen viikon valvomisten jäljiltä jo ennenkokematonta. Häsläsin äsken pentuja kuvatessani kameran säädöt jotenkin kummallisiksi ja sen jälkeen kaikista kuvista tuli vaaleanpunaisia...Vaaleanpunaiset elefantit tässä tilassa eivät kyllä yllättäisi, mutta vielä nuo näyttävät pieniltä, kohtuullisen hyvin voivilta koirilta.

Usma sen sijaan ei voi hyvin. Ruokaan liotetut antibiootit sekoittivat maitohappobakteereista huolimatta sen sisuskalut pahasti ja sillä näyttää olevan tosi kurja olo. Onneksi Villiminttukissa hoitaa, puskee ja pesee karhealla pesulapulla koirulin naaman.

Mitähän muut shoppailee..

2011-03-01T16:40:00.003+02:00

Mitähän muut ihmiset ostavat, kun pääsevät kylälle shoppailemaan. Meikäläinen palasi tänään kauppareissulta tuommoisten ostosten kanssa. Suurin osa niistä tosin on apteekista ja soijajäätelön pistin suoraan jääkaappiin.

Löysin tosiaan tuommoisen tuttipullon, jonka tuotemerkki on sama kuin sen meille omaksi jäävän koiranpennun nimi, eli Ainu. Muistelen kuitenkin jossain historian hämärissä nähneeni eri nimisessä lastentuotesarjassa samantapaisen logon keinuhevosineen. Muistaako joku muu, minkäniminen se sarja olisi voinut olla?

Apteekista löytyi hämmästyksekseni ihan tilaamatta pennuille emonmaidonkorviketta. Vastasyntyneelle vauvalle tarkoitetun tuttipullonkin tilasin. Erityisiä eläintenpennuille tarkoitettuja pulloja ei apteekkitukun listoilta löytynyt.

Vaikka kynnet on vauvoilta jo kertaalleen leikattu, ne ovat raapineet Usmaressun vatsanahan ihan verille. Siihen vaivaan ostin tuota perusvoidetta. Pitäisi olla myrkytöntä ja vaaratonta koiranlapsille.

Apteekkari on kuulemma vaihtunut ja vähintään puolet henkilökuntaa. Sen huomasi heti ovesta sisään astuessa. Palvelu oli entistäkin parempaa ja lääkereseptien uusiminenkin muuttuu pian joustavammaksi. Se on meikäläisen kannalta tosi iso iloinen asia.

Usman vatsa meni antibiooteista sekaisin, eikä se millään tahtoisi ottaa lääkkeitään. Kipulääke on kuitenkin selvästi parantanut sen oloa, joten aion lähipäivinä ujuttaa sen sille keinolla millä hyvänsä (aika monta konstia on jo kokeiltu kehnolla menestyksellä. Kiltti koira, mutta hyvin itsepäinen, kun sille päälle sattuu)

Kasvainkin on onneksi pysynyt juuri ja juuri siellä missä pitääkin ja koiraparka uskaltaa jo tulla kiskomatta suihkun alle pesulle, kun enää ei tarvitse tuottaa sille kipua painelemalla käsin kudoksia paikoilleen...

Kovasti silti toivon, että tämä piinaviikko olisi jo onnellisesti ohi.

Ikävä yllätys

2011-02-28T15:50:00.004+02:00

Kiitos rohkaisevista viesteistä. Rohkaisua tässä on nyt tarvittu ja tarvitaan edelleen. Tuli eteen nimittäin vielä ikävämpi yllätys kuin osasimme odottaakaan.

Kymmenen maissa aamulla Usman tila huononi niin selvästi, että otin ja soitin uudelleen eläinlääkärille ja pyysin mahdollisimman pikaista apua. Hän lupasi tulla käymään, kun ehtii, mutta vielä yhden hoputusviestin jouduin laittamaan, kun tilanne paheni entisestään.

Lääkäri tuli ja pyysi tuomaan koiran vastaanotolle. Hänen autonsa oli niin täynnä tavaraa, että sinne ei pientä lapinkoiraakaan mahtunut. Niinpä soitin puolisolle ja mitäpä kiltti mieheni ei rakkaan karvattinsa (nyt ei siis puhuta minusta, vaan Usmasta) puolesta tekisi.

Hän järjesti työnsä niin, että pääsi karkaamaan auton kera tunniksi leiriltä, kuljetti Usman ja minut lääkäriin ja piteli kuumeista kullanmuruamme sylissään selinmakuulla, kun lääkäri ultrasi, tutki ja antoi rauhoituspiikin. Taas kerran, paljon eläimiä nähnyt, eläinlääkäri ihmetteli, miten koira voikin olla niin kiltti. Meillä ne ovat kaikki. Tuhmuudet ovat sitten enemmän kissojen alaa.

Oli tarkoitus ommella koiran emätin kiinni, koska lääkäri kuvitteli venyneiden kudosten pursuvan sieltä ulos. Sillä aikaa, kun koira oli nukutettuna, kävimme hakemassa potilaan kipulääkkeet ja antibiootit ja minä palautin miehen työpaikalleen.

Oli tarkoitus, että minä haen autolla tokkuraisen koiran kotiin.Olin varma, että, jostain ne voimat löytyvät koirulin kantamiseen jyrkkiä portaita ylös, kun niitä tarvitaan. Löytyiväthän ne, mutta siinä kohtaa meinasi voimat loppua, kun selvisi, että diagnoosi oli paljon odotettua pahempi.

Synnytyskanavassa on niin suuri kasvain, että on suoranainen ihme, että Usma sai pentunsa maailmaan ilman keisarinleikkausta.

Eläinlääkärinä täällä on tällä hetkellä nuori sijainen, joka ei sitä kasvainta osannut, eikä uskaltanut poistaa. Pois se on kuitenkin saatava ja mahdollisimman nopeasti. Lähimmän suuremman kaupungin eläinklinikoillakin kaikki ajat oli lomien vuoksi varattu.

Ensi maanantaiksi vasta saimme ajan. Siihen saakka pitäisi jotenkin välttyä verenvuodolta, pahoilta tulehduksilta, saada kuume laskemaan ja pennut ruokittua kaikesta huolimatta...Se onko kasvain pahanlaatuinen, selviää vasta poiston ja kudosnäytteen tutkimisen jälkeen.

Kunpa voisinkin ottaa tuon oman pikkuisen kivut itselleni..

Hymyä ja kyyneleitä

2011-02-28T10:00:00.004+02:00

Usman asiat eivät ole hyvin. Täkäläisen terveydenhuollon kuntayhtymän (mikä sanahirviö ja miten huono tapa tuottaa terveyspalveluja minun mielestäni) eläinlääkärille saatiin aika huomisaamuksi. Hänellä oli koiraa näkemättä vaivasta aivan toisenlainen teoria kuin sillä eläinlääkärillä, jonka kanssa puhuin viikonloppuna puhelimessa kaksi kertaa.

Niinhän sitä tuppaa käymää usein ihmislääkäreidenkin kanssa, että mielipidettä on yhtä monta kuin tohtoriakin ja ainakin omalla kohdallani on ollut kovasti onnenkauppaa onko apua löytynyt vai ei.

Rakkaan olennon kipu ja hätä ahdistaa niin, että sitä on paljon vaikeampi kestää kuin omaa kipuaan. En uskalla edes ajatella, että joutuisin luopumaan tuosta otuksesta. Niin paljon läheisempi se minulle tällä hetkellä on kuin kukaan perheen ulkopuolinen ihminen.

Jos leikkaukseen joudutaan, lähin eläinklinikka, jossa on tarvittava varustus, on lähes 80 kilometrin päässä ja jonot sinne ovat kuulemma aikamoiset.

Mies on töissä ja poissa viikon yhteen menoon. Minä en ole ajanut autoa enää pariin vuoteen, enkä oikeastaan ole siinä kunnossa, että rattiin kannattaisi edes mennä.

Rukouksia ja kannustavia ajatuksia otetaan edelleen avosylin vastaan.

Jotta postaus ei olisi täynnä pelkkää ahdistusta, näytänpä loppuun, millainen näky odotti tänään salin pöydällä. Kannussa on siis vettä. Arvailen, että vesikissamme Vinski on yrittänyt juoda siitä, mutta kannun suu on pyöreäpäiselle kollipojalle liian kapea. Mikä onni onnettomuudessa, että astia on keikahtanut sopivasti sokerikipon ja teepussikulhon väliin, eikä pisaraakaan ole läikkynyt liinalle. Velipojan taidonnäytettä tässä ihailee Muska.

Huoli ja hätä

2011-02-26T23:17:00.003+02:00

Piti kirjoittaa jotain kivaa nyt illalla. Mukavia blogitunnustuksia on odottamassa eteenpäin jakoa vino pino. Ne saavat nyt odottaa. On niin iso huoli ja hätä Usmasta.

Sen toipuminen synnytyksen jälkeen ei ole edennyt niin kuin olisi pitänyt. Jotain pullistui ulos jo pari päivää ennen pentujen maailmaan tuloa ja nyt tilanne näyttää vielä pahemmalta. Soitimme päivystävälle eläinlääkärille ja saimme ohjeet, miten toimia. Minusta ei vaan ole sitä hommaa hoitamaan ja mies on kotona enää huomisen. Sen jälkeen hän lähtee viikoksi työmatkalle.

Itkisin, jos siitä olisi jotain iloa, mutta semmoisesta tulee minulle vain päänsärky ja punainen nenä, eikä koiralle ole siitä hyötyä senkään vertaa.

Vaippamatskua

2011-02-26T12:25:00.002+02:00

Koiraipanat täyttävät tänään viikon. Kasvavat ihan silmissä, mutta tuommoisilta pieniltä pötkylöiltä näyttävät vieläkin, kun silmät ja korvatkin aukevat vasta viikon kuluttua.

Pissojen ja kakkojen siivouksesta huolehtii vielä emokoira, mutta parin viikon päästä huushollin sisustus muuttuu aika radikaalisti, kun kaikki lattiat, joilla pennut liikkuvat on viisainta suojata sanomalehdillä.

Oman ongelmansa tämän huushollin elämään tuo vielä se, että vanhin koira ei pysy jaloillaan ilman mattoja, liukkailla lattioilla, joten lehdet on viisainta levittää mattojen päälle.

Ystävä hädässä toi meille eilen ison lastin sanomalehtipaperia. Hesarit eritoten näyttävät olevan loistavaa "vaippamateriaalia". Monta imukykyistä kerrosta paperia paksussa nipussa. Eläköön perinteinen, suomalainen sanomalehdistö!

Tautiset terveiset peikkolandiasta

2011-02-24T15:15:00.004+02:00

Kaikilla kolmella aikuisella koiralla on vatsatauti. Erityisen huolestuttavaa se on imettävän äitikoiran kohdalla. Saa pelätä, että maito loppuu ja pikkukoirat joutuvat näkemään nälkää. Vanhimmalla tauti meni ohi yhdessä yössä. Usman vatsa on ollut sekaisin synnytyksestä saakka. Seitan kiireet pihan perälle alkoivat tänä aamuna. Emäntä on nyt oksujen ja sen toisen luuttuamisesta ja ees taas ravaamisesta niin sippi, ettei meinaa jaloillaan jaksaa.

Huusholli on riehaantunut kasvattamaan pölypunkkiarmeijaa ja jotain vihreää, jonka nimeä en edes viitsi sanoa. No, sitä jälkimmäistä esiintyy pääasiassa jääkaapissa. Mustikkakiisseli on näemmä otollinen kasvualusta, mutta en nyt jaksa kahlata hangessa kompostille.

Pyykkivuorenpeikko ja tiskivuorenpeikko leikkivät kukkulanherraa. Jompi kumpi (tai ne menninkäiset, jotka istuksivat näkymättöminä kaikki tärkeät esineet kadoksiin) pitävät lemmikkeinä jättimäisiä pölykoiria. Niitä lymyilee huonekalujen alla. Pimeässä voi melkein nähdä niiden silmien kiiluvan.Huomenna pitäisi olla siistiä kun tulee vieraita.

Mies lupasi hakea töistä palattuaan koiralle piimää. Tietääkö joku lukijoista maitohappobakteerin ja sen lisäksi koiran ripuliin muuta lääkettä?

Voi paska, Ihan kirjaimellisesi. Joka puolella taloa. Huokaus.

Ainu

2011-02-23T16:51:00.003+02:00

Joskus rakkauden kipinä syttyy heti ensi katseesta. Joskus kiintymyksen syvenemistä joutuu odottamaan pitkään.

Itse rakastuin ensi katsomalta ihan toiseen pentuun. semmoiseen pyöreään, rauhalliseen ja pehmeän oloiseen palleroon. Mies halusi kuitenkin mieluummin tuon alakuvassa näkyvän otuksen, josta pitäisi vielä kehkeytyä koira, vaikka toistaiseksi se näyttää minusta enemmän myyrältä.

Se on, tässä vaiheessa ainakin, minun makuuni aika vilkas ja samalla lailla kevytrakenteinen kuin äitinsä. Onneksi se pyöreä pallero on pääsemässä ilmeisen hyvään kotiin muutaman viikon päästä.

Päätimme nyt sitten tehdä nimen suhteen kompromissin ja annamme tuolle erikseen kennelnimen, joka alkaa uulla. Se on Usmaseidan Uni. Käyttönimeksi tulee kuitenkin siitä Uinusta muokattu Ainu, joka tuntui sopivan sekä isännän että emännän suuhun.

Tässä siis tänään, viisi päivää vanhana kuvattu, Ainu. Odotan innolla, että sen korvat noin viikon päästä alkavat toimia, jotta pääsen kertomaan sille sen nimen.

Laatikkoon

2011-02-23T12:53:00.004+02:00

Luulisi, ettei sotkua pääse edes kertymään, kun isäntä on pääasiassa töissä ja emäntä viettää aikansa pentukopan reunalla. Väärin luultu. Jos en tänään saa itseeni jostain ylimääräistä virtaa, koko lauma hukkuu kohta kakkaan, tiskeihin ja roskiin tai huonekalujen alla lymyilevät jättimäiset pölykoirat pistelevät pienimmät elikot poskeensa.

Ilmeisesti jälkimmäisen vaaran varalta Mimmi ja Muska ovat pelastautuneet parhaaksi tietämällään tavalla - pahvilaatikkoon.

Valvottuani viimeyön vaihteeksi vatsatautisen koiran jälkiä korjaillen alan olla itsekin siinä kunnossa, että tekisi mieli ryömiä hetkeksi laatikkoon ja sulkea kansi tiukasti perässään kiinni.

Joten kiitos ja anteeksi. Jos illalla vielä henki pihisee, kerron ainakin, mikä valitiin koiravauvan nimeksi. Hyviä ehdotuksia tuli niin paljon, että nyt niitä on varastossa vaikka pataljoonalliselle uu-pentuja :)

Iloisesti väsynyt

2011-02-22T18:51:00.004+02:00

Että voi ihmistä väsyttää. Eilen tilasin aikaa hammaslääkäriin ja odotin saavani sen kuukauden päähän, joka kuulemma on tällä paikkakunnalla tavallinen odotusaika. Pahaksi onneksi joku oli juuri perunut ja poran pärinää luvattiin heti täksi aamuksi.

Koska auto oli umpijäässä ja puoliso yhtä väsynyt kuin minä, enkä raaskinut herättää häntä kuskiksi, raahauduin terveyskeskukseen kävellen. Noin kilometrin matka suuntaansa ei liene terveelle ihmiselle matka eikä mikään, mutta kun minä en olekaan terve..

Pakkasta oli odotustilassa keskustelevien mukaan lähes 30 astetta, eikä semmoisesta vikainen sydän ja reumaattiset kintut oikein tykkää. Hölmöä kyllä, akuutein ongelma oli kuitenkin varpaankynsi, joka kapeakärkisissä korkokengissä päätti pureutua viereiseen varpaaseen. Kotiin palatessa oli villasukkapyykin paikka, koska sukka oli kosteana verestä.

Vaikka aamuinen saapastelu väsytti jo ihan tarpeeksi, lähdimme vielä puolison kanssa naapurikaupunkiin ostamaan pakastimen täyteen ruokaa, koska ensi viikon olemme elukoiden kanssa tyystin keskenämme, ilman huoltajaa..

Usma ottaa kaiken irti äidillisestä erityisasemastaan ja on tänään kolmeen kertaan hetkeksi poistunut pentulaatikosta ja käynyt hakemassa minut keittiöön katsomaan lattialle pinottua koiranruokatölkkikasaa. Kun yhden kerran teeskentelin ymmärtämätöntä, se pisti kuononsa kasan päälle ja vikisi. Taidatkos sen selvemmin sanoa.

On suorastaan mukavaa olla vaihteeksi väsynyt niin, että siihen on joku oikea syy. Tätä lisää, kiitos, jos saan toivoa.

Hurahtanut

2011-02-22T11:03:00.003+02:00

En enää yhtään ihmettele niitä tuoreita vanhempia, jotka näyttävät menevän onnesta sekaisin ja tuijottelevat tuntikausia ihastuksesta huokaillen kopassa untaan tuhisevaa vauvaansa. Vähän samanmoiset on nyt tunnelmat täälläkin.

Kun minulla on moneen muuhun koirankasvattajaan verrattuna ruhtinaallisesti aikaa, päätin ratkaista tunnistusongelman yksinkertaisesti tutustumalla pentuihin niin hyvin, että erotan ne muutoksista ja samannäköisyydestä huolimatta ilman kaularusettia tai kynsilakkaa.

Eivät ihmisäiditkään tietääkseni kaksosiaan sekoita. Miksi siis minä. Onhan jokainen eläinkin pienestä saakka yksilöllinen, jos sitä vain tarpeeksi tarkasti katsoo ja käytöstä seurailee. Tietysti erot tulevat kaiken aikaa paremmin esille, kun persoonallisuus kehittyy.

Yläkuvassa on poikapentu kennelnimeltään Usmaseidan Unni. Sen tuleva omistaja miettii vielä sille kutsumanimeä.

Meille kotiinkin jää yksi narttupentu. Näillä näkymin se on yksi noista mustista, jolle kuitenkin isona koirana tulee ruskeat tassut ja aika paljon harmaata muualle päin turkkia.

Tulisikohan kenellekään mieleen mitään mukavaa uulla alkavaa tyttökoiran nimeä. Tähän mennessä pentueessa on jo Unni, Utu, Uula, Umur ja Usva. Meidän oma pikkuisemme vaan odottelee vielä nimeään. Mielellään kennelnimi saisi olla sellainen, joka jää sitten arkikäyttöön.

Uni siitä meinasi tulla, mutta kun kokeilin, millaista sitä nimeä on huutaa koiraa kutsuessa, totesin että viimeinen ii on hankalasti lausuttavissa ja syö kailotuksesta kuuluvuutta.

Värierottelua

2011-02-21T14:16:00.002+02:00

Periaatteessa tässä huushollissa ei värierottelua harrasteta muualla kuin pyykkikorissa. Pentukopassa saatiin tänään kuitenkin ikuistettua tämmöinen hetki, kun mustat ja ruskeat ipanat olivat ryhmittäytyneet eri kasoihin.

Ruskeat pennut syntyivät ensin ja ne näyttävät kasvavan hurjaa vauhtia. Minä taidan olla noista palleroista vielä enemmän sekaisin kuin Usma, joka on kyllä tosi hyvä ja huolehtivainen äiti.

Pian pitäisi päättää kuka narttupennuista jää meille asumaan. Nolottaa vaan myöntää, miten vaikeaa pippeleiden laskeminen on näin kokemattomalle koirankasvattajalle.

Viimeksi olen tarkastellut pikkukoirien vatsanalustaa yli 17 vuotta sitten, kun vanhin elossa oleva koiramme syntyi. Noista mustista pennuista on tosi vaikeata erottaa kuka on poika ja kuka tyttö. Vielä vaikeampaa on muistaa se havainto oikein vielä muutaman päivän kuluttua, sillä pienet lapinkoirat muuttuvat kasvaessaan kaiken aikaa myös väriltään, joten tunnistaminen vaatii vähän harjoittelua ja paljon tarkkaavaisuutta.

Eläimellistä elämää

2011-02-20T18:40:00.005+02:00

Aamu alkoi kalsealla yllätyksellä. Raahauduttuani tajuttomuuden rajamailla vuoteeseen joskus neljän jälkeen (Usma ei synnyttänyt enempää pentuja, vaan ne jäivät siihen kuuteen), heräsin puoli kahdeksalta pikkupennun kiljuntaan.

Sitä taisi viluttaa ja niin vilutti minuakin, joten kävin kokeilemassa lämpöpatteria ja se oli aivan kylmä! Näilä pakkasilla se on pahempi juttu ja torppa jäähtyy tosi nopeasti. Vielä maate mennessäni lämmityspumppu aivan varmasti toimi. Tiedän sen, koska pentulaatikko on patterin vieressä ja lämpöpumpun sisäyksikkö samassa huoneessa kuin koirat.

Ei muuta kuin herättämään miesparkaa hänen unirytminsä huomioon ottaen suorastaan ruokottomaan aikaan. Ongelman syyksi paljastui kärvähtänyt pääsulake, joka sijaitsee kylmällä ulllakolla. Onneksi saatiin homma hallintaan, ennen kuin ipanaparat paleltuivat.

Eläimellistä menoa on sitten riittänyt pitkin päivää ja todennäköisesti tämä blogini lähiaikoina painottuukin tavallista enemmän siihen suuntaan.(Pahoittelen jo etukäteen kakkajuttuja inhoavien tähden..)

Mimmikissa on jatkanut oksenteluaan. Syykin selvisi viimein illansuussa. Se ryökäle on mennyt syömään kaikki valkosipulinversoni! Varta vasten kasvatettu kissanruoho ei kelpaa, mutta emännän taimikokeilut riivitään parempiin suihin.

Äitikoira on äärimmäisen tunnollinen ja kunnollinen, jopa niin huolissaan ipanoistaan, ettei malta lähteä ulos ajallaan.

Olemme kyllä yrittäneet houkutella sitä tänään pihalle moneen kertaan, mutta kriittinen piste ylittyi äsken, kun viimein olin päättänyt ottaa hieman univelkaa takaisin ja vaivuin välittömästi pään koskettaessa tyynyä syvään uneen.

Ilmeisesti koiraparka oli yrittänyt minua herättää, mutta pieni pihinä ei tajuntaani yltänyt - varsinkin, kun mieskin oli kotona jossain päin taloa. Kun apua ei mistään tullut, koiramamma päätti taas hoitaa äärimmäisen hätänsä parhaalla osaamallaan tavalla. Tällä kertaa lasti osui tismalleen keskelle kissanvessaa (kertaharjoituksella mestariksi). Sitä vaan sitten riitti....niin, että kissat kiertävät vielä siivouksen jälkeenkin vessansa nenäänsä nyrpistellen kaukaa.

Huh helpotusta!

2011-02-20T01:06:00.003+02:00

Usmalla ja emännällä on takana kolme valvottua yötä ja koiraparalla vaikeat ajat. Avautumisvaihe kesti poikkeuksellisen pitkään. Tänään yhdeksältä ensimmäinen pentunen lopulta suostui ilmiintymään ja koiramamma säikähti mokomaa rotan näköistä niin, että yritti pinkaista karkuun.

Puoleen yöhön mennessä homma alkoi kuitenkin sujua sangen mallikkaasti ja lopputuoksena kopassa mönkii nyt kuusi suloista pikkuotusta, kaksi parkinväristä ja neljä mustaa.

Mimmikissa tosin oli niiden suloisuudesta eri mieltä, vai miten pitäisi tulkita se, että käytyään kopan reunalla kurkistamassa, se käveli keittiön matolle ja oksensi.

Huomenna enemmän. Nyt meitä kaikkia väsyttää. Kiitos kovasti myötäelämisestä ja kannustavista ajatuksista. Ne tulivat tarpeeseen. Tämä ei tosiaan ollut ihan tavanomainen synnytys ja huonostikin olisi voinut käydä.

Nyt lähden ihastelemaan pieniä vinkujaisia. Metelistä huolimatta tulevana yönä taatusti nukuttaa :)

Kätilöintiä

2011-02-17T11:24:00.003+02:00

Eilen, alkuillasta, Usma alkoi näyttää siltä, että synnytys saattaisi olla aluillaan. Petasin pentulaatikkoon vielä yhden puhtaan lakanan. Tarkistin, että päivystävän eläinlääkärin numero on tallella ja asetuin silittelemään huonovointista, läähättävää koiraa.

Pentulaatikkoon se ei suostunut suin surminkaan. Mitä kurjemmaksi sen olo kävi sitä lähemmäs se ujuttautui paikkaa, jonka koki kaikkein turvallisimmaksi. Lopulta, käytyäni aamuyöstä hammaspesulla, löysin sen vuoteestani, pää tyynyllä, niin tuskaisena, että enhän minä pientä ressukkaa siitä pois raaskinut ajaa.

Koko yö siinä valvottiin, mutta toivottua lopputulosta, eli pennunpalleroita ei ilmaantunut. Kuuden aikaan aamuyöstä Usma rauhoittui ja alkoi nukkua. Silloin torkahdin (vahingossa) itsekin ja heräsin kolmen tunnin kuluttua .edelleen pyöreämassuisen koiran kuiskaukseen, kun se sanoi, että nyt tarttis päästä pissalle.

Ei siis ole meillä vielä(kään) pentuja. Nämä jutut ovat sekä ihmisillä että eläimillä tietäkseni sen verran yksillölisiä ja kimurantteja, että aina ei kaikki mene oppikirjan mukaan.

Nyt seurataan koiran vointia ja odotellaan polttojen alkamista uudelleen. Toki olen huolissani ja ryystän litratolkulla kahvia kipeään vatsaani pysyäkseni hereillä siltä varalta, että voin auttaa.

Koira näyttää ihmeen hyvävoimaiselta ja kädellä tunnustellen vatsassa on ainakin joku vielä hengissä. Jos ei mitään käännettä huonompaan ilmaannu, huomenaamulla viimeistään soitetaan eläinlääkärille. Sitten täytyy vaan toivoa, että sellaisia palveluita on kotiin saatavilla. Tietääkseni täällä saattaa päivystävä eläinlääkäri pahimmillaan olla niinkin kaukana kuin 70 kilometrin päässä.
Hirvittää..

Pelkistämisestä

2011-02-16T15:06:00.006+02:00

Kuin täydennyksenä edellisen postauksen aatoksiin, löysin äsken tämän lehtijutun. Syvällisemmät pohdinnat tuosta artikkelista säästän Akka krätisee -blogini puolelle, mutta tahdon tyrkytellä noita ajatuksia luettavaksi tämänkin blogin puolella kävijöille.

Erityisesti miellyin tuohon Olkinuoran ajatukseen elämän pelkistämisestä vanhuuden tuomana mahdollisuutena. Silloin, kun luopuminen on vastentahtoista, se helposti tuntuu tuskalliselta repimiseltä ja haikealta menetykseltä.

Jospa elämänmuutoksen vanhenemisen myötä (tai sairauksista johtuvan eläköitymisen, kuten minun tapauksessani) osaisikin nähdä pelkistymisenä ja ihan tietoisena pelkistämisenä. Silloin se ei ehkä tuntuisi niin vaikealta, vaan ennemminkin vapauttavalta ja uusia mahdollisuuksia avaavalta.

Kiireen ja työelämän haasteitten poistumisen myötä elämään tulee tilaa jollekin uudelle. Vaikka voimat ja muut resurssit eivät enää kaikkeen riitäkään, on myös asioita, joihin ei tarvita fyysistä voimaa tai suuria tuloja...Jotain olen toki löytänytkin, mutta vielä olisi tilausta jollekin sellaiselle puuhalle, joka hyödyttää muitakin kuin vain itseäni..

Taito tehdä elämästä vaikeaa

2011-02-16T13:00:00.005+02:00

Entisestä kotikunnasta tuli kirje. Halusivat tietää olenko vielä käytettävissä sijaisuuksiin lukiolla. Vastasin heti. Miksi se edelleen kirpaisi, vaikka luulin jo jättäneeni taa mahdottomat haaveet työelämään palaamisesta?

Olen hyvin iloinen siitä, että mies ja koirat ovat löytäneet täältä uudelta kotipaikkakunnalta paljon hyvää. Luonto on kaunis, talo mukava ja jopa koirat ovat saaneet uusia ystäviä. Tuossa kuvassa meidän Seita keskustelee henkeviä uuden ihmiskaverinsa kanssa.

Luultavasti on pitkälti asennekysymys, jos huomio kiinnittyy jatkuvasti asioihin, joista on joutunut ja joutuu luopumaan. Tuleehan vastaavasti uusia mahdollisuuksia tilalle kaiken aikaa, jos ne vain osaa nähdä ja ottaa kiitollisena vastaan.

Tänään joka tapauksessa on tullut aika luopua jälleen yhdestä pienestä asiasta, joka on ollut minulle tärkeä pitkään. Kunhan mies palailee töistä, lykkään hänelle sakset kouraan ja sitten saa lähteä ainakin puolet kuivaksi hapsuuntuneiden hiusteni pituudesta (anemia+hiusväri ei tee hyvää hennolle hiuslaadulle). Sen jälkeen tuskin koskaan enää saan pitkiä hiuksia takaisin..enkä ole ollut polkkatukkainen kuin kerran elämässäni, eikä se totisesti sopinut minulle.

Jotkut ovat sitten lahjakkaita tekemään pienistä ja yksinkertaisistakin asioista suuria ja vaikeita,,

Empatiaa

2011-02-15T10:15:00.004+02:00

On mielenkiintoista huomata, kuinka kissat ja koirat omaksuvat ihmisensä suosimia käyösmalleja ja oppivat asioita toisiltaan - aivan kuten kaksijalkaisetkin omissa laumoissaan.

Nuorin koiramme, Seita, on tähän saakka ollut hieman itsekäs. Ihmisistä se tykkäa tavattomasti, mutta toisia eläimiä se on kohdellut lähinnä kilpailijoina ja välineinä hauskanpitoon.

Viime aikoina kehitystä on lopultakin alkanut tapahtua. Enää se ei odota kaikilta muilta otuksilta hellyyttä ja huolenpitoa, vaan antaa sitä itsekin. Usempaan kertaan olen yllättänyt sen pesemässä kisujen turkkia ja eilen sain napattua tuommoisen kehnolaatuisen kuvan siitä, kun se kutitteli Usmasiskon korvia, tuuppi kuonolla ja ihan selvästi lohdutti sitä, kun siskoparalla oli pahoinvointia ja ison vatsansa kanssa tukala olla.

Nähtävästi lemmikkeihin pätee sama kuin ihmisiin: joillekin empatia on luontaista ja vaivatonta. Kaikki sitä kuitenkin voivat oppia. Tarvitaan vaan rohkaisevia kokemuksia ja joku joka vähän opettaa.

AAMUKARJAISU

2011-02-14T10:39:00.004+02:00

Jostakin kai tämä jäljellä olevan elämän remontointi on aloitettava. Pään sisältöä tässä on nyt yritetty kohentaa viimeiset viisi vuotta ilman mainittavaa tulosta.

Katse on siis vaihteeksi käännettävä fyysiseen olomuotoon. Tänä aamuna aloitin sen kaivamalla esille verensokerimittarin.

Meikäläisellähän lukee kymmenien muiden väärien diagnoosien lisäksi epikriiseissään diabetes, jota minulla ei tietääkseni ole koskaan ollut, eikä ole vastoin kaikkia todennäköisyyksiä, mittausarvosta päätellen, ilmaantunut vieläkään. Paastosokeri oli 4,4. Enkä samperi soikoon aio pistää uudelleen ennen ensi viikkoa!

Lääkäriin on kuitenkin ihan turhaa mennä ilman, että todennäköisimmät selitysvaihtoehdot oireille on suljettu pois. Masennusta, diabetesta ja vaihdevuosiahan ne kaikille keski-ikäisille akoille nykyään diagnoosiksi tuputtavat. Jos vielä kerran saisin yritettyä avun hakemista, en tosiaankaan aio enää tyytyä olankohotuksiin ja arvauksiin, joissa mennään siitä, missä aita on matalin.

Ai, niin mutta hyvää ystävänpäiväähän meidän piti myös Piiskukissan kanssa tulla kaikille blogiystäville toivottamaan..ei karjaisten, vaan ihan hempeän ystävällisesti Piiskun äänellä, joka muuten on kaunis ja pehmeä, eikä yhtään sovi sen muhkeaan ulkomuotoon.

Puhelimen pirinää ja opetuselokuvia

2011-02-13T12:33:00.009+02:00

Eilen kännykkä soi epätavallisen tiuhaan. Hämmästyttävän moni ihminen oli rohkaistunut soittelemaan ja tiedustelemaan, joko Usman kaikki pennut on varattu.

Ei ole, kun ei pentulaiset ole vielä syntyneetkään, että olisimme voineet suorittaa jonkinlaista väestönlaskentaa. Tuli kuitenkin hyvä mieli, kun ilman mitään mainostusta ja ilmoittelua pennuille näyttää olevan oikein hyviä koteja tiedossa.

Itse vietin iltapäivän kissanharja toisessa kädessä (Piiskulla ja Muskalla on kauhea karvanlähtö. Onneksi Piisku sentään pitää harjaamisesta) ja tietokoneen hiiri toisessa. Yritin löytää jostain kohtuullisten kulkuyhteyksien päässä sijaitsevasta kaupungista reumatologia, joka ottaisi vastaan uusia potilaita. Ei löytynyt. Jatkan siis metsästämistä.. Hieman silti ihmetyttää, että niin yleiseen tautiryhmään erikoistuneita lääkäreitä on Suomessa niin vähän.

Eilen illalla tuli telkkarista jälleen kerran yksi suosikkielokuvistani ja pitihän se taas katsoa. American Beauty on mielenkiintoinen sekoitus mustaa huumoria,, yhteiskuntakritiikkiä, inhorealismia ja sitä minun suosimaani kyökkifilosofiaa.

Tehosi edelleen samalla tavoin kuin aiemmilla katsomiskerroilla: ainakin tänään muistan, miten ainutkertaisia ja kauniita kaikessa katoavaisuudessaan ovat tämän pienen ja hieman säälittävänkin elämäni yksityiskohdat.

Aurinko paistaa. Koiran turkki on pehmeä. Pakkasta on paljon. Sattuu ja oksennan, mutta kaikki on silti ihmeen hyvin.

Elämä on banaani

2011-02-12T09:56:00.005+02:00

Vuoteessa, kohtalaisesti nukutun yön jälkeen, muskamerkkisen herätyskellon kehrätessä tyynyllä on helppoa aikoa ja suunnitella: Tänään, viimeinkin, siivoan jäätyneet koirankakat portaiden edustalta. Huomenna viimeistään tilaan ajan lääkärille, aloitan kuntokuurin ja dieetin, luen kirjan, järjestän vaatekaapin, kirjoitan laiminlyödyille ystäville sähköpostia..

Vatupassiasennossa kivut ovat vielä jotenkuten siedettävissä. Ylös noustua jokainen nivel ja sidekudos huutaa. Särkee, sattuu. vihloo, puristaa ja polttelee. Jäsenet painavat tonnin. On vaikea hengittää.

Maan vetovoima ja ilmanpaine ovat solmineet yhdessä salaliiton meikäläistä vastaan. Molemmat moninkertaistavat voimansa, toinen kiskoakseen littanaksi lattiaan, toinen puristaakseen kasaan.

Tekisi mieli luovuttaa ja ryömiä takaisin peittojen alle. Lakata hengittämästä, ajattelemasta ja tuntemasta. Vähitellen myös olemasta.

Tänään vielä kampeudun pystyyn. Kissoilla on nälkä ja koiria pissattaa. Aviomiestä vaan nukuttaa. Ei tietysti ihme, kun tuli töistä vasta yhden aikaa yöllä...

Tänään taitaa taas olla päivä, johon sopii aforismi "elämä on banaani, johon apina(t) eivät ylety".

Koti-ikävä

2011-02-11T14:15:00.002+02:00

Kattinen lähetti kuvan. Se on edellisen kotimme keittiöstä toukokuulta 2008. Mimmi ja Vinski olivat vielä pieniä. Mahtuivat pöydällä samaan laatikkoon. Sotku oli samanmoinen kuin nykyisessäkin kodissa. Silti tuonne on juuri tällä hetkellä kauhean kova ikävä..

Epäsipulipulmia

2011-02-11T09:18:00.011+02:00

Siälä meirän erellisellä kotopaikkakunnalla oli sellaanenki ylellisyys ku kasvisravinteli...Tai ruakala kai se oikiastansa oli, sellaanen peti- ja puuro -paikka, johonoli myäs lounastarjoolu.

Varsinki kaupungin virkanaiset sen kansootti pualilta päivin, mutta eksyipä joukkohon aina joku rehunsyännin ihanuuksihin perehtyny miäskin - vaikka maalaaspitäjässä oltihinki.....tai sitte ne isännät tuli vaan syämään silimillänsä niitä nättiä konttoriflikkoja.

Soli ensinnäki mun makuhuni tosi viihtyysästi sisustettu ja toiseksensa siäloli aiva loistava sapuska. Lämpimän kasvisruuan lisäksi sai sellaasesta isosta vitriinistä valita lautasellensa miälensä mukahan aineksia.

Kerran mun lautaselleni sattuu sen lämpimän kasvislisäkkeen nimis joku isoo, sipulin näköönen mötikkä. Aikani sitä siinä kaffelilla sörkin ja siunaalin, jotta enhämmä voi kipiään vattahani nuan jumalatoonta sipulia pilikkua. Lasarettireissuhan siitolis tullu, enkä mä kauhiasti sipulin mausta tykkääkään.

Hualestutti kumminki sellaanenki, jotta, mitäs jos se ruakalan emäntä ottaa nokkihinsa, kun en sen laittamaa apetta eres maista. Niin sitte veistin sen mötikän kyljestä piänen siivun, maistoon ja voi poijjaat, jottoli hyvää.

Pistelin kaiken menemähän piipaa-auton uhallaki. Pois lähtiesnäni rohkaastuun sitte sen verran, jotta sain kysyttyä, mitä molin just syäny. Soli kuulemma fenkolia. Sensorttista, joka kasvattaa siihen juurehen isoon mukulan. Salaattifenkoliksikin sitä jokku kuttuvat.

Nymmoon ostanu sellaasen epäsipulin siämeniä ja meinaan kokeella, josko ne kasvaas mun puutarhasnani. Tiätääskö joku, millaasesta hoirosta ne tykkää? Siitei oo palijo tiatua netistä löytyny, eikä mun puutarhakirijoostani senkää vertaa. Ei taira epäsipulit olla kovin muarikasta ruakaa näillä leveysastehilla.

Päivän kuvat

2011-02-10T12:51:00.007+02:00

Posti toi iloisen yllätyksen. Ystäväni, Aila, oli lähettänyt minulle paketillisen noita Inge Löökin ihania mummokortteja. Osan taidan kehystää pikku tauluiksi. Kiitos, ystäväiseni!

Keittiön ikkuna on likainen. Siinä ei ole saranoita, joten sisäikkuna on irrotettava ja nostettava kokonaan pois ennen kuin sen saa lasien välistä pestyä. Siitä huolimatta selvästi huomaa, että valoa on enemmän.

Uusia pupunpolkuja ilmaantuu omenatarhaan joka yö. Viime yönä siellä on painaumista päätellen joku nukkunutkin. Yksi omppu edelleen sitkeästi riippuu oksassa kiinni. Olen ottanut siitä talven aikana ainakin kymmenen kuvaa ihaillen sen sinnikkyyttä.

Yritin saada kerralla koko kissalauman samaan kuvaan. Ruokintapöytä on siihen otollisin paikka. Millään en kuitenkaan saanut kaikkia viittä edustavaan asentoon yhtä aikaa. Tässä meidän tyttökissat. Poikakisujen kuvaamiseen tarvittaisiinkin melkein laajakulma. Sen verran ovat rotevaa sorttia. Mimmi taisi jo (ilmeestä päätellen)ottaa nokkiinsa ruokarauhan häirinnästä, tai sitten tarjoilu oli luokattoman huonoa..

Koirat kehittivät jotain vauhdikasta omaa kivaa ja lopputulos näkyy tässä. Tuon sotkun saavat kyllä korjata itse. Eivätköhän nuo nappulat tuosta ennen pitkää jonkun vatsaan katoa. Meikäläisellä riittää ihan tarpeeksi kiireellisempiä sotkuja siivottavaksi.

Eriparisia ja toisiinsa sopimattomia mattoja meillä on nykyään ympäri taloa, koska Essivanhus ei enää pysy jaloillaan liukkailla lattioilla. Saapa nähdä, miten pian pärjätään, kun pennut pissivät mihin sattuu, eikä vanhus pysy pystyssä ilman mattoja. Kompromisseja ja hankalia dilemmoja täynnänsä tämä elämä..

Huh, hellettä

2011-02-10T10:03:00.005+02:00

"Huh, hellettä!". Eikös jänis jossain kansansadussa sillä tavalla sanonut?

Pakkasmittari näyttää täällä -22 astetta ja yön aikana olen jotenkin saanut kehitettyä korvat ja poskiontelot tukkivan nuhan. Olisikohan joku kissaryökäle nukkunut osan yöstä naamallani.

Tuleva äitikoira voi huonosti ja oksentelee pitkin mattoja. Pentujen liikkeet voi jo nähdä vatsanahan läpi. Potkiskelu ei ilmeisesti tunnu mukavalta, koska koira komentaa vähän väliä vatsan sisäisiä vuokralaisiaan muristen ja haukahdellen.

Tuo kuvassa näkyvä nuorin koira, Seita nimeltään, saa nyt lenkkeillä ilman isosiskon seuraa. Ymmärtäisipä vaan nauttia rauhasta ja yksinäisyydestä. Jos kaikki hyvin sujuu, pian on talo täynnä pieniä riehujia, jotka riippuvat vanhempien koirien hännässä ja aiheuttavat ylenmäärin hässäkkää.

Alkuviikosta näin televisiosta dokumentin, jossa esiintyi kaksi entistä oppilastani. Toista opetin ensimmäisenä työvuotenani ja toista viimeisenä. Muutamassa vuodessa lapset ja nuoret kasvavat niin, ettei ulkonäöstä aina ole edes tuntea.

Huvitti huomata, että toisen tunnistin pelkästään äänestä ja tavasta liikkua. Edes lähikuvista en olisi miestä samaksi hoksannut vaikka yhdeksän vuotta sitten hyvinkin tiiviisti katselin häntä silmiin yrittäen tuijottaa villiä vesseliä hiljaiseksi..

Kaikki muuttuu. Se ajatus viipyy mielessä vielä tänäänkin... Toivottavasti pian muuttuu myös sää. Tällaiset paukkupakkaset saisivat minun puolestani tältä talvelta olla jo ohi.

Tässä ja nyt

2011-02-09T19:09:00.003+02:00

Isä ja äiti piipahtivat pikaisesti kylässä. Kahvikupillisen jälkeen jatkoivat matkaa Matildan ja lankomiehen luo naapuripitäjään.

Ymmärrän hyvin, että vierailujen täytyy olla lyhyitä. Pitempiin ei enää ole voimia. Oli ihme, että äiti ylipäätään jaksoi lähteä ja pääsi omin jaloin meidän korkeat portaamme ylös.

Oli mukavaa tavata pitkästä aikaa. Hieman surullisella mielellä silti ajattelen tätä tilannetta. Kun ihmisellä on näin vähän läheisiä ja tärkeitä ihmisiä, olisi kohtuullista edes pyrkiä asumaan heitä lähellä.

Liian monet perheet ja suvut nykyään hajoavat ja vieraantuvat toisistaan, kun yhteistä arkea ei ole mahdollista jakaa edes ajoittain. Toki kaikki eivät sellaista edes tahdo.

Minä tahtoisin, jos se olisi mahdollista, mutta vanhempani taitavat olla liian huonokuntoisia muuttamaan ja rakentamaan elämää uudella paikkakunnalla..

Aika kuluu niin nopeasti ja ihmiset sen mukana. Hetkiä ei ehkä kannattaisi minun laillani tuhlata turhanpäiväiseen valittelun ja odottamiseen. Loppu kivuille ja vaivoille tulee, kun on tullakseen. Juuri nyt olisi vielä mahdollisuus nauttia asioista, jotka myös ovat tässä hetkessä läsnä - kivusta ja uupumuksesta huolimatta.

Mulle kyllä kelepaas..

2011-02-08T18:06:00.004+02:00

Ostettihin sitte nualle karvakorville omasta miälestämme kovinki komia peti. Suarahan sanottuna mullon hiukka huano omatunto, kun järjestin tuan koirariavun siunattuhun tilahan ja son nyt kauhian huanovointinen.

Niinku monet muukki huanot vanahemmat yritetään paikkaalla virheitämmä lahajomalla karvakakaroota tiäs millä härpäkkehillä.

No, peti kannettihin tupahan ja purettiin lootastansa. Ketään kolomesta koirasta se ei kiinnostanu pätkääkään. Kun oikeen houkuteltihin, häjyysin kävi meirän miäliksi vähä pengastamas. Siinä se sitte oliki. Se paffilaatikkoki, jossa se tuatihin on karvakansan miälestä pareet.

Mimmikissa tosin innostuu, jotta nyt tuli tupahan ensimmäänen kunnon kokoonen kissanvessa. Tuasta ei roisku ylitte, vaikka pruuttaas vähä kovemmallaki painehella.

Näinhän se useen menöö..Hiukan kyllä pännii. Jos ei tuasta kohta kukaan muu innostu, otan sen ittelleni. Kyllä tuahon yks akka kippuralle mahtuu ja patjaki on selevästi paree ku mun omani.

Aina ei saa, mitä tilaa

2011-02-08T16:12:00.004+02:00

Viikko sitten kylvin ruukkuihin basilikaa ja laatikkoon orvokin siemeniä. Laatikon lykkäsin vaatekaapin alahyllylle, koska orvokit itävät parhaiten pimeässä.

Kun basilikan taimet tänään alkoivat näyttää siltä, että ne pitäisi pian koulia tilavampiin purkkeihin, hoksasin viimein kurkata myös kaappiin.

Hämmästys oli melkoinen, kun pyöreälehtisten orvokinkorvien sijaan laatikossa törrötti tuommoisia valon puutteesta kalvakoita tikkuja.

Hetken miettimisen jälkeen arvoitus ratkesi. Pussiin, josta nuo mullanrippeet orvokkien alustaksi ravistelin, kaatui syksyllä laatikollinen valkosipulin itusilmuja. Yritin kaivella niitä pois, mutta jokunen oli ilmeisesti onnistunut piiloutumaan. Hyvin itivät. Jos saisin ne pysymään hengissä istutusaikaan saakka, kahden kesän jälkeen ne voisivat jo tuottaa komean kokoiset valkosipulit.

Semmoista jäin tämän perusteella miettimään, että kävikö tässä nyt niin, että tulin huomaamattani tilanneeksi jotain, mitä en halunnut, vai onko kyseessä klassinen " aina ei saa, mitä tilaa" -tapaus. Selitystapa riippunee selittäjän elämänasenteesta enemmän kuin tulemme ajatelleeksikaan.

On aika raskasta syyttää aina kaikesta itseään. Siispä valitsen tällä kertaa mieluummin tuon jälkimmäisen vaihtoehdon. Elämä yllättää - joskus myös positiivisesti. Ovathan valkosipulitkin ihan kivoja, tosin eivät välttämättä kukkapenkissä tai orvokkiamppelissa..

Hauskaa kuin hammastauti

2011-02-07T19:51:00.004+02:00

Enpä olisi uskonut tämmöistä päivää kokevani. Siis että meikäläiseltä jutunaiheet loppuvat ja virtuaalinen puheripuli hetkeksi tyrehtyy.

Toisaalta aiheitahan on aina, jos vain viitsii jostain kirjoittaa. Olen vaan ollut niin käsittämättömän kipeä ja uupunut, että kaikki käytettävissä oleva energia on kulunut viikonloppuvieraasta huolehtimiseen/nauttimiseen (onneksi se tyttö pitää harvinaisen hyvin huolen itsestään. Ei tarvitse viihdyttää ja oppi heti kertakehotuksella menemään ruokakaapille ihan itse aina, kun tekee jotain mieli. Semmoisista vieraista tämä emäntä tykkää).

Uupumuksesta huolimatta tänään oli ryhdistäydyttävä, kammattava oikein tukkansakin ja sudittava maalia naamaan. Pääsin nimittäin vähän isompaan kaupunkiin, 70 kilometrin päähän, hammaslääkäriin.

Sinnikkään etsiväntyön jälkeen onnistuin jäljittämään suosikkihampilääkärini, joka karkasi pois kotikunnastani ja perusti yksityispraktiikan niiden kolmen vuoden aikana, jotka vietin ylioppilasterveydenhuollon hoivissa vuosituhannen vaihteessa.

Hän ei yleensä ota uusia potilaita. Listat ovat kuulemma jo niin täynnä. Teki kuitenkin poikkeuksen ja antoi minulle ajan, kun muisti koko perheeni niinkin pitkän ajan jälkeen kuin 11 vuoden takaa..

Sain etuhampaisiini uuden pinnoitteen. Minullahan on vauvana sairastettuun hinkuyskään määrätyn tetrasykliinin aiheuttama kiillevaurio osassa hampaistani. Ilman ajoittaista muovipinnoitteen uusimista ne aristavat ja näyttävät kamalalta.

Nyt on jälleen valkoiset hampaat ja kukkaron pohja paistaa. Ei voi kuin ihmetellä, miten yksin elävillä sairaseläkeläisillä on varaa hoitaa terveyttään. Ei minulla ainakaan olisi, ellei olisi tuota ukkokultaa elättämässä.

Sekin oli mukavaa jälleen kerran huomata, että ajan myötä sentään jotkut asiat paranevat. Pienenä pelottavinta, hirveintä ja kamalinta maailmassa oli mielestäni hammaslääkärissä käynti. Nyt se oli melkein hauskaa.

Jos olisi elämä..

2011-02-05T16:28:00.003+02:00

Kummityttö ilmaantui jälleen viikonloppuvisiitille. Hieman hämmästelen itsekin sitä, miten hyvin sopeudun toisen ihmisen seuraan, vaikka yleensä vietän päiväni pelkästään nelijalkaisten parissa.

Toisaalta olen aina nauttinut paljon enemmän siitä, että meille tulee joku käymään kuin vierailemisesta itse jonkun toisen kotona.Toisten kotona pelkään aina olevani vaivaksi ja olo on siksi epämukava.

Tämmöinen piikki sosiaalisuuskäyrässä saa pohtimaan, millaista mahtaisi olla, jos olisi ihan oikea, verkon ulkopuolinen elämä.

Sen olen sentään ehtinyt huomata, ettei vuorovaikutuksen laatu välttämättä riipu siitä, ovatko kommunikoijat fyysisesti läsnä samassa tilassa ..ei ainakaan senkaltaisen vuorovaikutuksen, joka minulle on tärkeää.

Nautin kovasti toisten kanssa keskustelemisesta, en niinkään yhteisestä tekemisestä tai jonnekin menemisestä. Toisten ihmisten ajatukset ja sanat avaavat uusia näköaloja, maustavat omaa ajattelua ja sysäävät liikkeelle prosesseja, jotka eivät ilman ulkopuolisia vaikutteita milloinkaan käynnistyisi.

Olisinkohan onnellisempi, jos olisi ihan oikea elämä? Siitä en ole varma. Muistaakseni toisista ihmisistä on ilon lisäksi ajoittain myös aikamoista riesaa...Siitä olen kuitenkin melko varma, ettei ihmistä ole tarkoitettu elämään yksin. Mielekkyyden kokemus tässä maailmassa syntyy pitkälti siitä, että pystymme tekemään jotain toisten hyväksi, ilahduttamaan, hoitamaan, auttamaan tai opettamaan...

Se onni tulee sitten sivutuotteena, jos on tullakseen..

Haisussa kasvaa, kun vaan saa olluksi

2011-02-03T17:43:00.004+02:00

Anteeksi nyt heti kärkeen. Tulee brutaalia teksiä. Kuvitukselta sentään säästän teidät.

Se suloinen, mutta rasittavan toimelias Muskakissa paiskoi isännän Fishermans friendit kaapin päältä pari päivää sitten lattialle. Jos ei joku tiedä, niin ne ovat niin ätäköitä pastilleja, että heikompivatsaiselta kaksijalkaiseltakin kysytään niiden nauttimisessa harkintaa.

Essikoiralta se harkintakyky puuttuu täysin. Jo pentuna se singahti etunenässä syömään kaiken lattialle pudonneen. Kerran se ehti litkiä jopa lasillisen kaatunutta viiniä ennen kuin kerkesin hakea alakerrasta lattialuudun.

Eilen se puolihöppänä geriatrikko löysi jostain maton kulman alta pari niitä kissan paiskomia karamellejä, jotka luulin tarkasti keränneeni pois.... ja perästä kuuluu...

Koko yön jo valvoin henkeä pidätellen hirveässä koiranpierun katkussa ja aamulla alkoi sitten varpusparven lento. Ulkona on käyty vähintään parikymmentä kertaa tänä päivänä ja se on kova suoritus ulkoiluttajalle, jonka reumaattiset nivelet tuntuvat ruostuneen jumiin ja pää on kolmannen valvotun yön jälkeen sekaisin kuin Haminan kaupunki (mikä siellä muuten pitäisi olla sekaisin? En minä ainakaan mitään huomannut sillä ainoalla kerralla, jonka olen siellä laulukeikalla käynyt?)

Niin rakkaita ja ihania kuin nuo karvakakarat ovatkin, tänään on kyllä muutaman kerran käynyt mielessä, mikä ihmeen mielenhäiriö on saanut meidät hankkimaan niitä näin ison lauman...Aina nimittäin on vähintään yhdellä joku erityishuomiota vaativa kriisi meneillään ja perushoidossakin riittää vaivaiselle emännälle ihan tarpeeksi hommaa.

Peikottaa

2011-02-02T18:12:00.003+02:00

Tänään rupesi peikottamaan. Kyllästyin yrittämään tuota takan reunassa näkyvää tahraa pois. Onhan se toki selvästi vaalennut, mutta näkyy vielä. Näkyköön. Pistin muutaman pirtsakan pikkupeikon (ihan pienen. Semmoiset saa pysymään paremmin aloillaan kuin Isopeikot) reunusta koristamaan. Jospa katse kiinnittyisi ennemmin niihin kuin tahraan.

Takan reunalle muskamerkkinen kissamyrsky ei ole vielä yltänyt. Kaapin päällä se kyllä mellastaa joka päivä niin, että liina on aina mykkyrällä ja laiva haaksirikossa. Toivottavasti se kuitenkin pysyy majakanvartijan hommissa, eikä ryhdy peikkoja pyydystämään.

Hillitöntä puutarhaunelmointia

2011-02-02T13:23:00.004+02:00

Kyl mää nii pal kauhiast ihmettelen ihmisiä, jotka pysyy ihan kasassa ja käytöskykyisinä monen kelvottomasti nukutun yön jälkeen. Ihme on, ettei enemmänkin satu vahinkoja ja väkivallantekoja, kun puolipökkyräiset ihmiset yrittävät hoitaa tarkkuutta ja itsehillintää vaativia asioita.

Meikäläiseltä menee aina ensimmäiseksi se itsehillintä ja sen ovat tänään saaneet tuntea nahoissaan nuo elukkaparat - vaikka osa niistä on kyllä kaiken huudon ansainnut. Sen verran monenmoista valvottavaa askaretta ne meikäläiselle viime yönä järjestivät.

No, huutamisen lisäksi itsehillinnän puute iski siemenlaatikoiden kohdalla. Sorruin sittenkin kylvämään yhtä ja toista kuukautta liian aikaisin samalla kun purkitin akileijan ja punatähkän siemeniä kylmäkäsittelyyn. Olisi minulla toki kasvilamppu taimille lisävaloa tuomaan, mutta kun ei ole vedetty niitä sähköpistokkeita, joihin sen voi tökätä..

Basilikaa aion kylvää tänä vuonna montaa eri lajia. Ruotsista odottelen parhaillaan jonkin semmoisen lajikkeen siemeniä, jonka pitäisi olla monivuotinen, melkein puuvartinen ja kasvaa Suomen oloissakin lähes metrin korkeaksi.

Amppeleissa aion tulevana kesänä yrittää kasvattaa mansikoita ja amppelitomaattia. Parvekekurkun siemeniäkin tuli hankittua. Sen pitäisi olla pensasmainen kurkku, joka kasvaa myös ruukussa ja sopii sekä tuorekäyttöön että säilöntään.

Kaikenlaista olisi nyt kiva puuhata. Pentulaatikko Usman kakaroita vartenkin pitäisi väsätä.

Pään sisällä on ihan vauhti päällä. Kroppa ei vaan suostu yhteistyöhön. Mittari näytti äsken leposykkeeksi 120. on vaikea hengittää, huimaa ja joka paikkaan sattuu.

Voi, että minä kadehdin ihmisiä, joilla on hyvä stressinsietokyky. Meikäläisen kroppa hajoaa ja pää sekoaa jo näinkin vähästä kuin parista huonosti nukutusta yöstä.

Kaikkea voi sattua

2011-02-01T16:49:00.003+02:00

Monenlaisia asioita sitä nykyihminen on tässä maassa tottunut itsestäänselvyytenä pitämään, kuten toimivaa sähköverkkoa, vesilaitosta ja aurattuja maanteitä.

Viime aikoina tosin luonnonvoimat ovat muistutelleet olemassaolostaan ihmisen turvallisuudetunnetta horjuttavin tavoin. Lumikuormat ovat romautelleet rakennuksia, aiheuttaneet sähkökatkoja ja lumenluojat tipahdelleet katoilta.

Matildalle ja lankomiehelle sattui toissapäivänä vähän merkillisempi informaatiokatkos. Syynä ei varmasti ollut lumi, eikä mikään muukaan luonnonvoima (ellei rekkamiestä sellaiseksi lasketa).

Netti ei aamulla toiminut ja, kun talonväki useamman buuttausyrityksen jälkeen meni pihalle katsastamaan tilanteen, hoksasivat, että koko 60 metriä laajakaistapiuhaa oli revennyt talon seinästä ja kadonnut sen sileän tien. Tienvarren tolpastakin oli jokin härpäke irrallaan.

Työpaikalleen päästyään lankomies näki, että sama tuholainen oli vieraillut sielläkin. Mikä lie tukkirekka tai muu ulokkeilla varustettu ajoneuvo oli kai kulkenut nosturi töröllään ja vienyt mennessään lähitienoon matalalla riippuvat johdot..

Kaikkea voi sattua, kun ei käytä hellehattua.

Sisäkissana

2011-02-01T13:13:00.008+02:00

Melkein kaikilla on joskus tylsää...
Sille voi kuitenkin yrittää tehdä jotain. Pitää vaan tietää, mistä narusta vetää, jotta ei käy niin, että tulee itku pienestä ilosta tai oma ihminen suuttuu...
Toiminnan lisäksi mielikuvitus on hyvä konsti hauskanpitoon. Aina ei konkreettisesti pääse sinne, minne haluais, mutta päässään voi kehitellä millaisia seikkailuja tahansa.
- Huhuu, huomaatteks tuon hirveän huuhkajan, joka vaanii mua tuossa seinällä. Sillä on sarvet ja kaikki...tai mitäs jos se onkin Batman!
Sisäkissanakin voi elämä olla aika jännää, kun asioita katselee sopivassa valossa..

Myydään vähän käytetty elämä

2011-01-31T16:57:00.004+02:00

Toissapäivänä kiinnitin huomioni Huuto.Netissä ilmoitukseen, joka jo tänään mainittiin lehtiuutisissa.

Jäin miettimään mikä tuossa jutussa niin askarrutti. Ovathan ihmiset kautta aikojen sekä myyneet omaisuuttaan että menettäneet kotejaan irtaimistoineen kaikkineen pakkohuutokaupoissa. Olisikohan se ollut tuo lehtijutussa mainittu koira, joka sai oloni niin surulliseksi..

Siinä ei nimittäin sinänsä ole mielestäni mitään pahaa, etteivät kaikki kiinny minun laillani esineisiin. Joka huushollissa ei muutenkaan tarvitse olla perintöpiironkeja ja ja oman elämän historiaa säilöttynä kerroksittain sisustukseen..

Kun noita samankaltaisia uutisia on kuitenkin viime aikoina kuulunut paljon myös ulkomailta, herää kysymys, mitä sellaiset ihmiset tavoittelevat, jotka ovat valmiit luopumaan kaikesta rakentamastaan kertaheitolla lähteäkseen johonkin uuteen. Pakenevatko he vai kulkevatko jotain kohti?Kuinka moni mahtaa saavuttaa tavoittelemansa?

Vielä enemmän ihmettelen sellaista ihmistä, joka omaan käyttöön olisi valmis ostamaan toisen kokoaman omaisuuden huonekaluineen, harrastusvälineineen ja jopa lemmikkeineen.. Eri asia on se, jos tavarat hankkii jälleen myytäväksi.

Koko tämä elämäksi kutsutun näytelmän punainen lanka ja kiinnostavuus kun mielestäni rakentuu nimenomaan siitä, että jokainen voi mahdollisuuksiensa mukaan muovata siitä omansa näköisen,,, ja hyvin harvoin, jos koskaan, löytyy kahta samanlaista.

Tarjouskorien taa piiloon

2011-01-31T10:33:00.005+02:00

Oikeastaan olen halunnut jo muutaman päivän postata siitä, miten punainen väri eri muodoissaan on, melkein huomaamatta, vallannut nykyisen sisustuksemme. Tänään on kuitenkin suttuinen sää. Ei siis kuvien ottamisen kannalta otollinen päivä. Kirjoitanpa siis vielä yhden tämmöisen pään sisäistä sisustusta kartoittavan jutun, jota jäin miettimään tuon edellisen tekstin kommenttien inspiroimana.

Kaikki, jotka pidempään ovat eläneet, ovat varmasti huomanneet, kuinka suuret elämänmuutokset muuttavat ystävyyssuhteita. Nuorena seurustelun aloittaminen on monelle se juttu: aika ja energia kuluu yhä enemmän sen läheisimmän suhteen ylläpitoon ja kontaktit muihin saattavat harventua.

Vielä suurempi elämänmuutos on - varsinkin naisille- lapsen syntymä. Kun pieni ihminen tarvitsee yhtäkkiä huomiota ja huolenpitoa monta kuukautta yhteen menoon 24/7 , siinä yleensä muunlaiset harrastukset, ainakin hetkeksi, loppuvat.

Muutto, työpaikan vaihto, alan vaihto, avioero , sairástuminen ja monet muut jutut vaikuttavat myös ihmissuhteisiin..

Itse olen laskutavasta riippuen muuttanut elämäni aikana lähes 20 kertaa. Työpaikkoja ja - rooleja on on ollut erilaisissa tehtävissä vielä enemmän. On muuten mielenkiintoista, miten eri tavalla toiset suhtautuvat ihmiseen, joka kertoo elättävänsä itsensä siivoojana kuin yrittäjään, laulajaan, opettajaan, keittiöapulaiseen, kirkon nuorisonohjaajaan tai työkyvyttömyyseläkeläiseen...

Itsekin ihminen muuttaa käytöstään vaihtuvien roolien myötä ja vähitellen muutos imeytyy pintakerroksista sisäänpäin, osaksi ihmisen identiteettiä, minäkuvaa, arvoja ja asenteita.

Jo nuorena minulla oli joskus vaikeuksia yhdistää erilaiset roolit toisiinsa. Varsinaisesti ne ristiriidat eivät olleet minun sisälläni vaan niissä tilanteissa, joissa esimerkiksi entinen biletyskaveri kaupungista osui samaan pöytään senhetkisen työparini kanssa, joka sattui olemaan pastori, joka oli onnistunut mielikuvissaan lyömään minuun kiltin maalaistytön leiman.

Viimeksi viime viikolla tapasin vahingossa ruokakaupassa ihmisen, joka ei ole nähnyt minua yli kymmeneen vuoteen. Näin hänen katseestaan, että jo pelkkä muuttunut ulkomuotoni järkytti. Ei tehnyt mieli ryhtyä selittelemään, että vielä enemmän on rähjääntynyt tämä sisäpuoli. Mieluiten olisin sukeltanut tarjouskorien taa piiloon. Harmi, etteivät refleksit pelaa enää kuten nuorempana.

So last season

2011-01-30T16:53:00.006+02:00

Eräs nuori neiti valisti minua taannoin kertomalla, että bloggaaminen on jo "so last season", eli vanhanaikaista. Hihittelin vienosti sisäänpäin, mutta yritin vastata kohtealiaasti, että niinhän sen täytyy olla, kun tämmöiset keski-ikäiset tädit ja sedätkin ovat ryhtyneet sitä harrastamaan.

Taisin myös mainita jotain siitä, kuinka eläkkeellä ihmisillä on enemmän aikaa ja aikuiset ovat tottuneet monisanaisempaan viestintäkulttuuriin. Miten bloggaaminen eroaa, ainakin omasta mielestäni, muusta sosiaalisesta mediasta (esim facebookista) siinä, että blogikirjoitukset ovat pidempiä ja syvällisempiä kuin muutaman sanan tilapäivitykset ja sen vuoksi vuorovaikutus näiden viestintätapojen kautta saattaa muodostua erilaiseksi.

Itse kävin aikoinani naamakirjaan kurkkaamassa, mutta poistin profiilini sieltä jo parin viikon kuluttua. Miksi minun pitäisi lähetellä statuspäivityksiä puolitutuille, joiden kanssa en livenä olisi minkäänlaisissa tekemisissä? Niihin, joiden kanssa todella haluan olla tekemisissä otan mieluummin henkilökohtaisesti ja monisanaisemmin yhteyttä..

Tänään joka tapauksessa järkytyksekseni hoksasin, että olen kirjoittanut blogia jo vähintään viisi vuotta. Ensimmäisen puolentoista vuoden tuotokset eräs kotisivupalvelin hetkellisessä häiriötilassaan nielaisi, mutta siinä ei suurta vahinkoa tapahtunut...

Hienointa ja tärkeintä itselleni tässä touhussa on ehdottomasti ihmiset, joihin olen kommenttien, heidän blogiensa ja yksityisten sähköpostienkin kautta saanut tutustua.

Toki nämä tekstit ovat myös eräänlainen päiväkirja. Paperista päiväkirjaa olen pitänyt kahdeksanvuotiaasta saakka. Bloggaamisen aloittamisen jälkeen se on jäänyt. Summittaisesti arvioiden näiden viiden vuoden kuluessa on nettiin ehtinyt kertyä lähes 3000 päivitystä.

Viime aikoina olen yhä useammin miettinyt, mahtaako se olla jo tarpeeksi, ellei peräti liikaa...mutta mitä sitten? Millä ihmeellä täyttäisin sosiaalisen tyhjiöni, jos en roikkuisi netissä? Miten kertoisin harvoille asioistani kiinnostuneille tuttaville kuulumisiani ? Kuinka selvittelisin sotkuiset ajatukseni, ellen kirjoittamalla niitä blogiin ja saamalla kommenteista paljon viisaita neuvoja, inspiraatiota ja iloa?

Keittiön pöydällä

2011-01-30T11:15:00.008+02:00

Luulen, että koko elämän jatkunut vierauden, ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunne johtuu yhdestä ainoasta syystä. En minä näytä sen kummemmalta kuin muutkaan ikäiseni. En ole tehnyt mitään kovin erikoista, enkä tietääkseni käyttäydykään enää hirveän poikkeavasti (kun olen aikuistuttuani oppinut sisäistä maailmaani hieman piilottelemaan).

Minun ongelmani, se josta olen suoraan ja epäsuorasti saanut paljon (enimmäkseen negatiivista) palautetta, on se, että näen kaikissa asioissa niin lukemattomia kerroksia. Ilmiöt kiinnostavat minua ja unohdun usein analysoimaan niitä juuri niin kuin se Pekka Routalempi siinä Pasila sarjassa. Ajattelen niin paljon, että unohdan elää. Siinä se pulma..

Jaa, ja kuinkas nämä kuvat liittyvätkään tähän postaukseen? No, näitä tuli äsken otettua kahdeksan kuvan sarja samasta kohtaa, hieman valotusta ja esineiden paikkaa vaihdellen. Villiminttukissa tosin valitsi, tapansa mukaan, paikkansa ihan itse.

Tuntuu niin pöhköltä ajatella, että, jos kirjoittaisin auki ajatukseni edes näistä kahdesta kuvasta, siitä tulisi vähintään kaksimetrinen teksti (joka tuskin kiinnostaisi ketään).

Tuo lehmä on joka tapauksessa minulle valtavan rakas kapine. Sain sen lahjaksi edellisen kodin naapurilta muutama vuosi sitten. Minustakin se on mauton esine (mies ei pidä siitä yhtään), mutta suloinen ja lievittää keskellä keittiön pöytää nököttäessään ikävääni edelliseen kotikylään. Se on piparipurkki, joka ammuu, kun sitä nostaa leuasta ja sujauttaa kätensä sen vatsaan napatakseen herkkuja. Ei käy siis salaa napostelu meidän huushollissa. Vähintään lauma karvakorvia ilmaantuu äänimerkin kuultuaan paikalle kärkkymään..

Lattialle tarkoitetun kukkatelineen olen nostanut tuon hassun mallisen, kapean ikkunan eteen valoon, mutta silti suurin osa kukkasista kuoli tai pudotti talven aikana lehtensä.

Alakuvan olisi tarkoitus olla tuohon ylempään verrattuna iloinen. Tämä vuosi on alkanut huikeilla uutisilla ja vaikka itse pysyn paikoillani, ympärilläni tapahtuu kaikenlaista uutta ja jännittävää.

Tuntuu hyvältä ajatella, että elämä jatkuu, uutta syntyy, kaikki kasvaa ja muuttuu - ihan minusta ja minun jaksamattomuudestani riippumatta. Miten vapauttavaa, ettei minun tarvitse olla edes oman elämäni keskipiste ja liikkeellepaneva voima.

Paluu normiolotilaan

2011-01-29T12:45:00.003+02:00

Nonniin, paluu normielämään kävi rytinällä tänä aamuna kello 5.30. Heräsin epätavallisen äänekkääseen kolinaan ja menin saliin kartoittamaan vahingot. Pelastusvene kaapin päältä oli upotettu (kaapin alle), purjevene kaadettu ja parhaillaan tuo kuvan kissanpentele pyöritteli eteiseen majakkakoristeen viereen asettelemiani rantakiviä.

Koiravanhus halusi pissalle. Ensin putosi koira. Sitten perässä vielä emäntäkin. Portaita peitti teräksenkova , senttien paksuinen jääkerros ja koska umpinaiset sementtiportaat kallistuvat väärään suuntaan (talon seinään päin) ylätasanteelle, oven eteen oli katolta valunut valtava lätäkkö. Kaiken aikaa taivaalta satoi jääkylmää vettä.

Rappuharja on jäätynyt niin tiukasti portaaseen kiinni, että osa harjaksista jo lähti kun yritin tempoa ja kaivaa sitä irti. Jään hakkaamiseen portaista sopisi paremmin tasakärkinen lapio, mutta meillä on pelkästään Fiskarsin teräväkärkinen, enkä minä senkään kanssa jaksanut kauan riehua, kun ei jään hakkaaminen tuottanut edes mainittavaa tulosta..

On niitä, joille omakotiasuminen vanhassa talossa sopii. He ovat sellaisia, jotka ovat ahkeria, terveitä, toimeliaita ja edes jossain määrin käteviä käsistään. Me EMME ole kuulu siihen ryhmään- ei edes mieheni, joka sentään on terve ja hyvässä psyykkisessä ja fyysisessä kunnossa. Enimmäkseen hän poissa ja kotona häntä vaivaa krooninen laiskamato (no, sama loinen kiusaa kyllä meikäläistäkin). Tämänkin viikonlopun olen taas yksin.

Kun en muutakaan keksinyt (hiekoitusainetta ei ole ja tuhka aiheuttaisi hirveän sotkun), menin nyt sitten ripottelemaan karkeata merisuolaa portaille ja käyn jonkin ajan kuluttua kokeilemassa, josko saisin jollain astalolla jäätä ohennettua. Atlantin kokoista, kynnyksen yli pyrkivää ja seinää lahottavaa vesilammikkoa olen käynyt koko aamun loiskimassa tasanteelta alas kylpyhuoneen kuivauslastalla... Onneksi naapurit näyttävät olevan poissa kotoa. Olisi hiukkasen noloa tulla nähdyksi siinä puuhassa.

Portaissa putoamisen jäljiltä polviin ja kämmeniin sattuu. Koira ei onneksi enää onnu.Syvä huokaus.. No, silti valitsen edelleen mieluummin tämän kuin kerrostaloasumisen. Jostain pitäisi vaan löytää voimia ja taitoa parempaan huushollinhoitoon.

Ihmisenkokoiset ilot

2011-01-28T10:40:00.003+02:00

Mikä ihana aamu! Olen nukkunut yhteen menoon, hyvin , koko yön ensimmäistä kertaa viikkoihin.

Sormessa muutaman päivän pistänyt lasinsiru suostui viimein mätimään itsensä ulos. Takan reunaan ilmestynyt tahra alkaa lopultakin, neljännen pesuoperaation jälkeen, haalistua siedettäväksi (siihen oli ilmeisesti sulanut muovia valokuvakehyksestä. Kuva löytyy Akka krätisee-blogista)

Usmakoiran vatsa pyöristyy somasti. Ulkona paistaa aurinko ja puuhun jääneestä ompusta riippuu jääpuikko!

Pieniä ovat ihmisen ilot ja surut, ainakin meikäläisellä. Sopivasti ihmisen kokoisia.

Kävipäs köppäsesti

2011-01-27T07:36:00.005+02:00

Muutamaan kertaan kuluneen kuukauden aikana minua on vaivannut tunne, että jotain tärkeää pitäisi hoitaa. En vaan kuollaksenikaan muistanut mitä.

Moneen kertaan sitä miehellekin päivittelin. Jossain vaiheessa aivojen takalokerosta putkahti mieleen päivämäärä 26.1. Sitäkin yritin kysellä puolisolta, josko hän muistaisi, mitä sille päivälle on tullut luvattua tai suunniteltua.

Lopulta löysin yhdestä kalentereistani (niitä on liian monta ja kaikkiin on ripoteltu eri asiat) merkinnän, että sinä päivänä tulee naapurikaupunkiin koiranruoka-auto, jolta olin aikonut käydä ostamassa tulevaa pentuetta varten tuoreruuat.

Tyydyin sitten siihen tietoon, kunnes tänä aamuna kello viisi se iski: meillä oli eilen hopeahääpäivä!!. 25 vuotta yhteistä avioliittoa olisi varmasti ollut pienen juhlistamisen paikka, vaikkei meillä yleensä erityisemmin hääpäiviä ole vietettykään.

Jossain vaiheessa syksyä taisi asia käydä mielessä ja pistin sen "korvan taa" keksiäkseni inspiraation iskiessä miehelle jonkin pienen yllärin..Sinne muistin sotkuisiin komeroihin se sitten unohtui. Näinhän meikäläiselle tuppaa turhan usein käymään.

Onneksi tämä naimisissaolo on semmoinen juttu, että uusia mahdollisuuksia kumppanin ilahduttamiseen tulee vastaan joka päivä.

Siksi meillä ei ole tämmöisiä merkkipäiviä alunperin ryhdytty viettämäänkään, kun ollaan molemmat sitä mieltä, että arkinen välittäminen päihittää suureelliset romanttiset eleet mennen tullen..Ehkä pitäydymme edelleen siinä perinteessä.

Jos ne tiätääs, jotta mullon lehemä..

2011-01-25T15:18:00.005+02:00

Ihan pienenä olin vakuuttunut siitä, että minusta oli tarkoitus tulla poika. Pitkään taisin salaa elätellä toivoa, että se jollain tavalla vielä järjestyisi. Tyttönä oleminen oli nimittäin mielestäni ikävää, tyttöjen leikit ja lelut tylsempiä kuin pojilla ja kiusallisia velvollisuuksia paljon enemmän (miksi tyttöjen pitää aina olla kilttejä ja siistejä?!!)

46 vuotta supernaisellinen äitini on yrittänyt kasvattaa minusta kunnollista feminiiniä. Tänään havaitsin, ettei vaivannäkö ole mennyt hukkaan. Ihan oma-aloitteisesti nimittäin hoksasin, että keittiön verhotilanne kaipaisi päivittämistä. Niinpä riipaisin jouluverhot kaappiin ja ripustin tilalle lempikartiinini, joissa on kotoisesti lehmän kuvia.

Tottahan minä kaikista eläimistä pidän, mutta lehmistä olen aina tykännyt erityisesti. Tosin kiintymys on jäänyt kaukorakkaudeksi, kun ei meillä ole sellaisia kotona ollut, eikä minusta ole enää sellaisia hoitamaan.

Nyt vaan odottelen maiseman ikkunan takana vihertyvän sopivaksi taustaksi laiduntaville ammuille..ja päässä soi hieman räävitön kansanlaulu (miksi niissä muuten kiroillaan ja harrastetaan siveettömyyttä niin yleisesti? :), jota joskus nuorena ja häpeämättömänä taisin julkisesti esittääkin. En enää muista kuka on vastuussa sanoituksesta, mutta kuorokaverini Piirron Eero (mahtaako kukaan enää häntä muistaa) sitä myös lauloi ja näin se menee:

Mitähän tuallaasekki laattialle menöö.
Kyllä sinne paremmakki tukkii
Kun ne sitte viälä hyppelööväkki
ku isoäireen vanaha pualarukki.

Kyllä muakin sitte hyppelemähän viätäis,
jos ne tiätäis, jotta mullon lehemä.
Mutta kun ei tiärä, niin ei liioin viärä.
Pahakos sen lehemällisen kerjää.

Menin luttiin maata
Jätin oven haata ja
orottelin poikia perähäni.
Aamulla heräsin ja yksin makasin.
Voi piru , kun mun pisti nenähäni.

Moon tullu suhun ja soot tullu muhun
ja mammani pani mun sua meinaamahan.
Jossemmä sua saa niin voivoi herrantähäre.
kyllä se olis äireellekin paha.

Kotisivuongelmia ja kiukkurisottoa

2011-01-25T11:56:00.004+02:00

Jo muutaman päivän olen epätoivoisesti takunnut saadakseni aikaan kotisivut Usmaseidan kennelille Googlen sivupalveluun. Ei onnistu. En saa kuvia näkyviin, enkä muutenkaan mitään tolkkua koko asettelusysteemistä. Ohjeita tietenkin löytyy, mutta englannin kielellä, enkä minä niistä mitään ymmärrä, kun hädin tuskin saan tämmöisistä asioista selkoa suomeksikaan.

Raivostuttaa niin, että höyry nousee korvista. Tekisi mieli kynsiä tapettia ja paiskata läppäri jorpakkoon.

Kärsivällisyyteni tällaisissa asioissa on kaksivuotiaan tasoa (kehityspsykologiaan ja ihmisenpentuihin perehtymättömille tiedoksi, että niillä main iskee yleensä uhmaikä), eikä mieskään osaa nyt auttaa. En saa tuosta systeemistä mitään tolkkua, vaikka bloggeri on mielestäni äärimmäisen helppo ja yksinkertainen käyttää..

Tapani mukaan luovutan. Raivostun ja turhaudun tämmöisestä ähräämisestä niin mahdottomasti, että viisainta on jättää sikseen ja suunnata energiansa johonkin rakentavampaan, ennenkuin tapahtuu kauheita.

Jos joku osaa suositella jotain helppokäyttöisempää kotisivupalvelua, (mieluummin ilmaista) vinkkejä otetaan ilolla vastaan..

Nyt menen väsäämään oikein tulisen risoton. Jospa kiukku sitä vain kipakasti maustaisi (muuten risotto onkin aika mautonta mössöä). Toivottavasti ei ainakaan pilaa koko sapuskaa.

Pöllöä puuhaa

2011-01-24T15:29:00.003+02:00

Räystäiltä mässähtelee lunta ja ränneistä lorottaa vettä. Sopii minulle oikein mainiosti, vaikka mies vuorostaan valittelee kamalaa keliä. Luulisi senkin ilahtuvan, kun hanget laskevat ja lumityöt vähenevät, mutta ei..

Meikäläistä ei ärsytä edes matalapaineesta ja kosteudesta äityvät fibromyalgiakivut, kun luvassa on kevättä. Jee..

Viherpeukaloakin kutittaa jo siihen malliin, että pitää kohta käydä jäähdyttelemässä sitä hangessa, jotta en innostu taas kylvämään ennen aikojani.

Viherkasveista suurin osa on heittänyt tämän talven aikana henkensä. Enhän minä koskaan ole ollut kovin taitava niitä hoitamaan, mutta täällä olen onnistunut saamaan aikaan ennätyksellisen laajan joukkotuhon, kun salissa on valoa yllättävän vähän (yhtä ikkunaa pimentää kuusiaita, toinen avautuu pohjoiseen ja lännen puoleisen peittona on elintasopatti sekä valtavat pihakuuset, joiden läpi huoneeseen osuu vain ilta-auringon viimeiset säteet).

Tekisi niin mieli hankkia amppeleihin uutta vihreää, mutta nyt ei kannata, kun kohta alkaa hirmuinen taimikasvatusrumba.

Viimevuotisen tomaattiriehani (32 tainta, joita kantelin monta viikkoa edestakaisin ulos ja sisälle) jälkeen ajattelin, että ei enää tänä vuonna. Eilen, kun ryhdyin laskeskelemaan tähän mennessä hankkimieni, esikasvatettavien kukkien ja vihannesten siemenpusseja, sain lopputulokseksi kauhistuttavat 27...Mihinkäs minä ne mahdutan?? Varsinkin, kun en tosiaankaan aio tyytyä yhteen taimeen lajia kohti...

On tämä puutarhahulluus toisinaan melko pöllöä puuhaa.

Mimmi hoitaa

2011-01-23T18:03:00.005+02:00

-Kuule, älä huoli, Usma. Kyllä me muut sitten hoidetaan niitä sun pentuja välillä, jos sua väsyttää.
-Sua taitaa väsyttää nyt jo... No, huilaa siinä. Mä voi silittää sua ja pestä sun korvat.

Psykohöpinää

2011-01-23T11:55:00.009+02:00

Viime yönä katselin dvd:ltä pari jaksoa Pasilaa. Jossain kohtaa suosikkihahmoni Pekka Routalempi (se, jolla on taipumus mennen tullen unohtua mietiskelemään, miten "jännää" kaikki onkaan - siis jokapäiväiset, itsestäänselvyyksinä pitämämme asiat) unohtui tuijottelemaan kahvinkeittimessä valmistuvaa kahvia.

"Sanovat, ettei se tipu yhtään nopeammin, vaikka kuinka tuijottaa", hän toteaa ja jatkaa:"...mutta tiede on ollut ennenkin väärässä.".

Se nauratti meikäläistä kovasti ja hauskaa oli lukea noita testituloksiakin edellisen postauksen kommenttilootasta. Oli muitakin valaita, iloisia marsuja, tuloksesta järkyttynyt shakaali ja villihevosten lisäksi villipeikko ja omatoimitiikerikin..

Vaikka testi oli tuommoinen ihan leikkimielinen ja pinnallinen, selvää on, että ihmisten reagointitavat ja käyttäytyminen on erilaista.

Psykologian opettajana aloitin melkein jokaisen kurssin kertaamalla sen nykypsykologian peruskäsityksen, että ihmisen kehitykseen (esim. mielenterveyteen) ja persoonallisuuteen vaikuttaa sekä perimä, ympäristö että omat valinnat..

Tuota Maijun hieman järkyttynyttä reaktiota "shakaaliutensa" suhteen jäin miettimään ja totesin, että ainakin oman kokemukseni mukaan etelän kaupungeissa ripaus shakaalimaisuutta on hyvä ominaisuus - esimerkiksi iltaisin bussipysäkillä, jos ei halua tietynlaista seuraa...

Erilaiset ympäristöt kannustavat ja hyväksyvät erilaista käytöstä ja ihmisen persoonallisuus muotoutuu läpi elämän niiden valintojen kautta, joita teemme. Käyttäytymismallien omaksuminen voi viedä aikaa, mutta vähitellen ne muuttuvat tottumukseksi ja kiinteäksi osaksi persoonaamme, jos annamme niin tapahtua tai sitä haluamme..

Tuo eilinen Pasilanpätkä toi mieleeni myös seikan, joka monilta psykologiatieteilijöiltä näyttää jääneen syrjään, nimittäin sen vaikutuksen, joka kehon muutoksilla on elämän kuluessa ihmisen persoonaan.

Ehkä tutkijat ajattelevat noiden kolmen perusasian (ympäristö, geenit, yksilöllisyys) välittyvän ihmisen kehon kautta (esim niin, että kilpaurheiluun jo nuorena ohjattu lapsi kehittää erilaisen minäkuvan, arvot, asenteet ja saa terveemmän kehon kuin sohvaperunaksi jäänyt).

Minusta se ajattelu on vaan liian yksisuuntaista. Vanhenevathan urheilijatkin ja rapistuva keho tuo elämään uusia ulottuvuuksia. Terveellisesti elävätkin voivat sairastua tai vammautua niin, että elämänmuutos vaatii kokonaan uusien persoonallisuuden puolien kehittämistä..

Tarkoitan, että ihmisen kehossa voi tapahtua myös sellaisia asioita, joihin ei löydy selkeätä syytä sen paremmin geeneistä, ympäristötekijöistä kuin omasta toiminnasta. Elämä yllättää. Kaikkea ei voi hallita ja säädellä. Luonnonmullistus voi tapahtua tsunamin lailla myös ihmisen kehossa, ei vain ulkoisissa olosuhteissa.

Omassa testituloksessani minua hämmästytti tuo viisaus... Jos sitä on kertynyt, se on tainnut tulla jonkin muun sivutuotteena...

En minä toki koskaan mikään party animal ole ollut, mutta nuorempana silti melkoisen hmmm.... vilkasliikkeinen. Joku voisi käyttää niinkin ikäviä sanoja kuin kärsimätön, lyhytjännitteinen, vaihtelunhaluinen ja impulsiivinen..

Elämä on tosiaan opettanut ainakin sen hiljaa kävelemisen, eikä se taida olla pelkästään huono juttu. En tiedä olisinko joitakin asioita oppinutkaan ilman kaikkia näitä vaivoja ja sairauksien mukanaan tuomia menetyksiä..

Höpsöä ajanvietettä

2011-01-21T15:30:00.002+02:00

Melko höpsöä ajanvietettähän nämä tämmöiset testit ovat, mutta huvi on kiskottava sieltä, mistä se irtoaa, kun ei suureellisempaakaan jaksa.

Meikäläiselle tuossa tuli tulokseksi, että olen ymmärtäväinen ja lempeä valas. Taitaa olla osuva tuo luonnehdinta lähinnä ulkomuodon osalta, mutta käykää tekin kokeilemassa ja tulkaa kertomaan kuinka kävi. Olisi kiva kuulla saako joku muunlaisiakin tuloksia.

Vapise hämähäkkimies

2011-01-21T14:23:00.003+02:00

Vapise hämähäkkimies. On löytynyt kissa, joka osaa kulkea suoria seiniä ylös ja alas. Se hallitsee myös modernin tietotekniikan. Tänään viimeksi Muska poisti näytöltäni syötteenlukijan ja kellon, mutta lisäsi vastapainoksi toiminnon, jolla näppärästi saa tekstit suurenemaan. Edes perheemme virallinen nörtti ei ole vielä saanut kadonneita toimintoja palautettua.

Muutoin menee vähän kehnosti. Optimismin puuskassa aloitin jokunen päivä sitten anemiaa lievittääkseni rautalääkekuurin (luontaistuote) ja vaihdoin synteettisen unilääkkeen luonnonmukaisempaan yrttivalmisteeseen.

Kipu on nyt sanoinkuvaamaton ja verenvuoto sisuksista alkoi uudelleen. Käveleminen keittiöstä olohuoneeseenkin tuntuu suoritukselta. Ehkä jollekin kärsimyskukka, sitruunamelissalla ja humalalla höystettynä tuo hyvän unen. Meikäläiselle se tuottaa pääasiassa kärsimystä.

Roskapostia ja painovirheitä

2011-01-20T13:01:00.003+02:00

Tänä aamuna luin lehdestä, että paikallisella yrityksellä oli "haussa mainos- ja vistintäosaaja". Sinänsä harmiton kirjoitusvirhe pisti hymyillyttämään, koska siitä syntyi vaikutelma, että ainakin jossain julkaisuun osallisessa firmassa kipeästi kirjoitustaitoista työntekijää kaivataan...

Kun itse olen edelleen jotakuinkin toimintakyvyttömässä tilassa, olen valveillasinnittelyn hetkinä tullut tuumailleeksi myös sitä, mihin minua tässä lähipiirissäni kaivataan.

Sen olen jälleen kerran havainnut, että maailma ei pysähdy odottamaan, vaikka meikäläisestä virta loppuu. Likaisia astioita ja muuta ryönää kertyy edelleen kasoiksi joka puolelle taloa. Kissat kakkivat vessansa täyteen. Koirat pyytävät pihalle. Matot karvoittuvat ja kissanhiekkaa leviää ympäri lattioita.

Puoliso tekee pitkiä työpäiviä, lenkittää koirat, usein valmistaa vielä ruuankin ja sen jälkeen uppoutuu omiin harrastuksiinsa. En siis voi valittaa, että olisin yksin vastuussa kotitöistä.

Posti kantaa laatikkoon tyhjänpäiväistä mainosroskaa, joka pitäisi jaksaa kuljettaa paperinkierrätykseen. Tietenkin laatikkoon voisi liimata sen "ei mainoksia, kiitos" - tarran, mutta sitten jäisi kuulemma tulematta myös kaikki mukavat ilmaisjakelulehdet, jotka ovat paikallisuutisten suhteen ainoa tiedonlähteemme, kun emme ole mitään maksullista tilanneet.

Kai tämä elämä loppujen lopuksi on samanlaista kuin tuo postintulo: ei voi sanoa, että vain sitä saa, mitä tilaa. Paljon tulee muutakin ja joskus tilausmaksut ovat niin kalliita, ettei niihin budjetti veny, vaikka tahtoisikin.

Myös ulkoisen olomuodon osalta ihmisen ja postin kohtalo lienee lopulta aika samanlainen: kiertoon päädytään molemmat tavalla tai toisella..Sisältö kai lopulta sittenkin on se, jolla on enemmän merkitystä, vaikka tieto, muistot ja elämyksetkin haalistuvat ja haihtuvat...

No, tämä pohjaton uupumukseni näihin lievästi synkeisiin aatoksiin tietenkin on syypää ja väsymykselle on montakin ihan luonnollista syytä (tulehdukset, antibioottikuuri, anemia, rautalääke, moninaiset kivut ja katkonaiset yöunet, vain muutamia mainitakseni). Eiköhän tämä taas tästä... jossain vaiheessa... ja jos ei, niin mitäs sitten.

Elämäähän tämä vaan on, eikä se tietääkseni useinkaan ole täydellistä.

Talviunilla

2011-01-19T14:17:00.003+02:00

Olen nukkunut pari vuorokautta melkein kellon ympäri. - tai pääasiassa päivisin. Öisin otukset ovat pitäneet huolta siitä, että vähintään parin tunnnin vällein olen saanut virikkeitä ja liikuntaa. Mikä lie niitä nyt valvottaa ja riehuttaa. Mahtaako niitäkin jo kevättää.

Puolihorroksessa unelmoin tulevasta kesästä ja suunnittelin uusia kasvupenkkejä ja vanhojen kohennusta.

Pettymys oli karmea, kun puolilta päivin heräsin tämän näköiseen reaalimaailmaan. Lunta on niin paljon, että hyvä, jos juhannukseksi sulaa ja lisää ripsauttelee vähän väliä. Plääh.

Mieskin on näemmä joutunut lähtemään jonnekin kauemmas töihin, kun on jättänyt polkupyörän hankeen ja lähtenyt autolla.

Taidan kömpiä takaisin peittojen alle. Voisko joku ystävällisesti herättää huhtikuussa..

Salamavalojen räiskeessä

2011-01-19T00:46:00.005+02:00

-Siis onko pakko tulla räpsimään sillä lampulla, kun toinen yrittää nukkua??? Piisku ei näytä kovin yhteistyöhaluiselta.
Uusi salamavalo paljastaa armottomasti myös Vinskikissan harrastukset vessan pesualtaalla..

Villiminttukissa ei vähästä säikähdä. Piikkikinnas kuitenkin kaivetaan hanakasti esille, jos tätä kissaa alkaa ketuttaa. Parasta on siis isännän lähteä muualle testailemaan uutta salamalaitettaan. Eläviä malleja kuvattavaksi huushollissa riittää...

Itsehillinnän puutetta

2011-01-18T10:23:00.002+02:00

Söin jäätelöä. Paljon. Juuri, kun sisuskalut olivat kolmen viikon linkousohjelman jälkeen rauhoittuneet, menin lappamaan sinne aimo annoksen kermaista, epäterveellistä herkkua, joka satavarmasti saa taas vatsani kipeäksi. Miksi? Kysyn vaan. Mahtaako alitajunnassani piileskellä pieni, pahantahtoinen masokisti.

Olen minä kuullut ihmisistä, joilla on sekä järkeä että itsehillintää ja molemmat ahkerassa käytössä. Itse en kuulu heihin.

Ehkä siinä on suurin syy siihen, että koen niin suurta syyllisyyttä tästä sairastelustani ja vielä valittamisestakin. Jotain oireiden ehkäisemiseksi voisi nimittäin tehdä itsekin... ja jos ihan itse vaivansa aiheuttaa, olisi edes kohtuullista jättää mariseminen väliin...

Tänään en osaa oikein päättää onko se siunaus vai kestämätön taakka, että meillä toisaalta on niin paljon mahdollisuuksia vaikuttaa omaan hyvinvointiimme, mutta toisaalta taas ei. Riippuu näkökulmasta, kumpaa missäkin tilanteessa tekee mieli painottaa...

Ison pullollisen sisua ja säkillisen itsehillintää kyllä ostaisin heti, jos semmoisia joku putiikki ilmoittaisi kaupittelevansa.

Jälkijoulu

2011-01-17T18:23:00.005+02:00

Huushollissa leijuu niin selvästi joulun tuoksu, että ihan rupeaa kitukasvuistakin jauhopeukalontynkää kutittamaan.

Posti toi tänään Vilukissiltä ihanan yllätyslahjan: luonnonmukaisista aineista valmistettuja saippuoita, joista yksi tuoksuu mantelilta ja toinen luumukanelilta. Vähemmästäkin jouluherkän sisäinen kalenteri nyrjähtää.

Lämmin kiitos Vilukissille vielä näin julkisestikin. Kerron saippuoiden ominaisuuksista ja ostopaikoista lisää sitten, kun olen ehtinyt niitä kutiavaan nahkaani kunnolla kokeilla. Nyt vasta nuuuuuuhkin. Mmmm....harmi, ettei tietokone vielä välitä tuoksuelämyksiä :)

Vielä täällä

2011-01-17T09:53:00.006+02:00

Lämmin kiitos osaaottavista kommenteista. Toki se vaikea päivä vielä tulee. Eikä siihen varmasti mene kauaakaan. Tänään Essi on kuitenkin vielä tässä, ihan tuossa lähellä ja voi yllättävän hyvin.

Kahtena iltana annettiin sille pieni murunen aspiriinia ja kuinka ollakaan, se auttoi. Tiedänhän minä sen omistakin nivelistäni, että, kun tulehdus ja kipu helpottaa, tuntuu taas hetken kuin olisi uusi elämä alkanut.

Kuin ihmeen kautta koira vääntäytyi jaloilleen ja köpötteli ovelle ilmoittamaan, että nyt tarttis mennä asioille. Portaita emme päästä sitä kulkemaan, vaan kannamme edestakaisin jyrkät rappuset. Jostakin siihen voimia löysin minäkin sillä aikaa, kun mies eilen oli asioilla..

Eläinlääkärille soitimme ja ihan koiraa näkemättä hän kirjoitti pyytämämme kipulääkereseptin kysyttyään ensin, mahtaako koiran mielestä eläminen vielä olla elämisen arvoista.

Kyllä se on - toistaiseksi. Eläin, jonka kanssa on näin pitkään kosketusetäisyydellä elänyt, osaa sen kyllä omalle ihmiselleen kertoa.

Olin ottamassa Essiä vastaan, kuin se emonsa kohdusta maailmaan putkahti. Siitä lähtien olemme toisistamme huolta pitäneet jo yli 17 vuotta. Vaikka eläimiä on taloudessamme ollut paljon, ei kukaan muu niistä ole koskaan tainnut tarvita minua yhtä paljon kuin tämä herkkä, hieman arka, mutta hyvin älykäs koira.

Olenhan minä jo toistakymmentä karvaista rakastani manan majoille saatellut. Helppoa se ei totisesti ole, mutta tämän koiran kärsimystä en itseni takia pitkitä. Onhan sen hoitamisesta vaivaa melkein yhtä paljon kuin pentukoirasta, mutta niin kauan kuin sen silmistä paistaa elämänhalu ja pilkahtelee edes ajoittain ilo ja leikkisyys, tiedän, että vielä ei ole hyvästien aika...

Pientä toivoa elättelen, että Luoja edes kerran luotuaan armahtaisi ja antaisi lempeän lähdön. Ei ole vielä osunut meidän kohdallemme, mutta jotkut sentään ovat saaneet kuolla rauhallisesti nukkuessaan...

No, on minulla tälle päivälle iloisempikin postausaihe jonossa. Siitä sitten illemmalla.

Iloa ja surua lomittain

2011-01-16T20:02:00.003+02:00

Mies lähti juuri viemään kummityttöä takaisin naapurikaupunkiin. Helppo ja mukava viikonloppuvieras hän oli. Väsyttää silti.

On merkillistä, miten monia tunteita ihminen voi kokea yhtä aikaa. Elämisen taitoa lienee se, että osaa halutessaan nostaa niistä päällimmäiseksi sellaiset, jotka rakentavat enemmän kuin hajottavat.

Toissapäivänä Essikoira loukkasi lonkkansa. Kahteen päivään se ei ole enää pääsyt itse makuulta jaloilleen. Mies on kantanut sitä muutaman kerran päivässä ulos pissille ja muutaman askeleen se on silloin jaksanut ottaa. 17 vuotiaan, nivelrikkoisen koiran takatassuissa ei kuitenkaan ole enää voimaa parantua. Vaikean ja raskaan ratkaisun edessä tässä nyt ollaan ja siksi olen äärettömän surullinen. Huomenaamulla pitäisi soittaa eläinlääkärille.,,

Miks pitäis?

2011-01-14T19:50:00.005+02:00

Kummityttö lähti illaksi miehen kanssa töihin. Lainalasta naapurikaupungista noutaessamme pääsin myös kauppaan ja sorruin uuteen pöytäliinaan tabletteineen.

Olisi sen tietysti voinut ennen pöydälle levittämistä silittää... ja olisin minä voinut ottaa kaikki tabletit samaa väriä, mutta kun niitä nyt sattui olemaan neljän settejä tarjouksessa ja halusin noita molempia värejä, niin päätin sitten laittaa kumpaakin väriä pöytään. Onhan meillä kaikki muutkin salin tekstiilit tällä hetkellä noita kahta väriä + valkoista...

Tuota viehättävällä tavalla persoonallista kummityttöä katsellessa muistin pitkästä aikaa elävästi itseni samassa iässä. Kummitytön äidin kanssa tutustuimme lukion ekalla ja taisimme myöskin omalla tavallamme olla molemmat valtavirrasta poikkeavia.

Ainakin kymmenen viimeistä vuotta olen pyrkinyt olemaan samanlainen kuin muut ja sulautumaan joukkoon. Melko huonolla menestyksellä tosin. Nuorempana en piitannut normeista pätkääkään.

Askarruttaa mistä tämä muutos mahtaa johtua. Tietenkin sopeutumalla ja sulautumalla pääsee vähemmällä, eikä joudu kahnauksiin. Toisaalta paljon itsestään joutuu sillä tavoin piilottamaan ja energiaa kuluu myös "maastoutumiseen"...

Olisi mukavaa kuulla jonkun muunkin ajatuksia sulautumisesta ja joukosta erottumisesta? Pitäisikö sopeutua ja olla "niinkuin kuuluu" vai sopiiko häiritä ja herättää huomiota? Kuuluuko se erottautumisen pyrkimys lähinnä nuoruuteen, vai lieneekö joidenkin ominaispiirre, josta ei pääse eroon, vaikka yrittäisikin...

Tyhjä pullo ja uuvahtanut pölynimuri

2011-01-14T13:06:00.003+02:00

Nyt ei olisi alkuunkaan aikaa koneen äärellä kökkimiseen, mutta imuria niin väsyttää, että annan sen hetken huilata.

Kummityttö on tulossa viikonloppuvisiitille. Hän aloitti juuri opiskelun täällä kohtalaisen lähellä. On mukavaa saada tutustua häneen edes näin vanhempana. Olemme asuneet aina niin kaukana toisistamme, että tapaamiset ovat jääneet muutamaan kertaan vuodessa...

No, jos ihan rehellisiä ollaan, niin ylipäätään lapset minusta parenevat vanhetessaan. Parhaiten olen aina tullut juttuun niiden murrosikäisten kanssa, joita useammat muut aikuiset pitävät vaikeina. Vielä mukavampia ovat tietysti tuommoiset fiksut varhaisaikuiset, kuten tämä nimenomainen kummityttöni.

Muutoin päivän fiilistä kuvaa osuvasti tuo kuva, jonka äsken keittiöstä nappasin. Seinän kolhuja ei ole rajattu pois. Sähköasiat etenevät hitaasti mutta epävarmasti. Sitä symboloikoon tuo yläreunasta pilkottava pistorasia ja musta jatkojohto.

Sisuskalut eivät kestä enää mitään elämän pieniä nautintoja, kuten kahvia, ja kahvinkeittimen päällähän tuo typötyhjä pullo siinä nököttelee.

Sisusta ja energiasta tuo puteli on jo aikapäiviä sitten tyhjentynyt ja tyystin puhtaaksi pesty. Jotain sisältöä ja käyttöä tuolle silti pitäisi keksiä. Poiskaan en viitsisi vielä heittää...

Sekä symbolisesti että konkreettisesti pistän toivoni kesään. Viimeistään silloin tuo puteli saa täytteekseen yrttietikkaa ja tämä vertauskuvallinen astia toivoo olonsa vähitellen paranevan, kun ainakin käytännön asiat helpottuvat, kun ei tarvitse taistella kylmää, pimeyttä ja tuota viheliäistä lumenpaljoutta vastaan.

Viime yönä katolta oli pudonnut jääkuorma ja jäätynyt portaille oven eteen niin, että ulko-ovea ei enää saanut kunnolla auki. Minun voimillani, tässä kunnossa, sitä kylmää koppuraa ei siitä irti saatu. Inhottaa, raivostuttaa ja vähän pelottaakin tämä oma avuttomuus, joka senkun kasvaa ja lisääntyy kaiken aikaa..

Tämän päivän marinat

2011-01-12T19:10:00.004+02:00

Aina tätä marinaa riittää, mutta tänään on ollut kyllä poikkeuksellisen kaamea päivä. Aila tuolla edellisen postauksen kommenttilootassa jo ehdotteli pohojalaasen sanonnan vaihtoa tuohon palkkiin, mutta omaa vointiani tuo tämänhetkinen kuvaa täysin.

Olen nukkunut melkein koko päivän lukuunottamatta niitä puolta tusinaa kertaa, jolloin sisuskalut ovat pyrkineet verenvuodatuksen vauhdittamana erinäisistä uloskäynneistä pihalle.

Todellisuudessa kirjoitin tuon tietsikkkapostauksen jo eilen. Tänään en ole jaksanut edes olla koneella. Jalat eivät kanna. Vatsaan sattuu ihan vietävästi, huimaa ja joka paikkaa särkee. Antibioottikuuriakin on vielä ainakin kaksi viikkoa jäljellä...

Sen verran sentään jotain ähräsin, että hinasin keittiötikkaat sähkömittarille, ja suljin listanpätkällä pääkytkimen (en tosiaan tiedä, mitä tapahtuu, kun ensimmäisen kerran olen yksin kotona ja sulakkeet palavat . Meikäläisestä kun puuttuu juuri ne ratkaisevat 30 senttiä, jotka tarvitaan sulaketauluun ylettymiseksi).

Huusholli pimeni. MInä sytytin tulen takkaan, kävin oksentamassa ja ryömin takaisin peittojen alle.

Seuraavan kerran heräsin koiran kuonon tuhinaan tyynylläni (kesken mielenkiintoista unta , jossa olin juuri kuolemassa, kun maksani oli lakannut toimimasta ;-). Piskillä oli pissahätä ja siksi se oli pyrkimyksissään sangen sinnikäs.

Vielä tänään ei sähkölaitoksen sivuille ollut kirjautunut käppyrää tämänpäiväisestä sähkönkulutuksesta. Vaan jospa tiedot päivittyvät vasta yön aikana...Meikäläisen säkällä järjestelmässä oli nyt parhaillaan joku totaalisempi häiriö ja koko testi pitää ottaa uusiksi, mutta mikäs siinä niin kauan kuin ulkolämpötila pysyy näin leppeänä.

Ratkaisu

2011-01-12T08:31:00.003+02:00

Tämmöisen ratkaisun tuo kiltti siippani siihen taannoin valittelemaani läppäriongelmaan kehitteli. Enää ei pistele sormia, eikä särje kämmenpohjaa. Tuolla tavoin siististi pöydällä en toki koskaan konetta käytä. Kunhan nyt kuvausta varten asettelin, mutta näppärästi toimii näppis ja hiiri sylissä ja sohvallakin. Jeeee..

Haaste!!

2011-01-11T14:03:00.006+02:00

Jotain hauskaa tarttis keksiä. Juuri, kun pohdiskelin, minkälaiset puuhat meikäläisen mielestä ovat hauskoja, mahtaako sellaisia enää ollakaan, törmäsin Villiviinin blogissa tähän haasteeseen.

Nanosekunnin tuumattuani tajusin, että sehän täyttää tällä hetkellä minun kohdallani kaikki hauskuutta tuottavan toiminnan kriteerit: 1.Se on jossain määrin hyödyllistä. 2. Silti luovaa ja leikillistä. 3. Se (saattaa) ilahduttaa jotakuta toista. 4. Se on hieman haasteellista ja tavoitteellista puuhastelua.

Haaste on seuraavanlainen. Vastatkoon kommentilla ken uskaltaa...Ihan perinteisiä käsitöitä tai korkeatasoisia luovuuden tuotteita täältä ei taida olla tulossa, mutta jotain omatekoista kuitenkin :)

Osallistun luovuuteen kannustavaan (käsityö)haasteeseen. Lupaan tehdä jotain omin käsin 5 ensimmäiselle kommentoijalle. Sitten teidän täytyy luvata kopioida tämä omaan päivitykseenne ja luvata samoin. Siis tavara/lahja/jotain muuta hauskaa ja mielenkiintoista tehdään itse ja toimitetaan vuoden 2011 aikana. Lähdetkö mukaan ?

......

Elämässä rötköttelyä ja virran puutetta

2011-01-11T11:40:00.006+02:00

Auto vietiin huoltoon ja katsastukseen. Olisipa ihmisen korjaaminen tai käytöstä poistaminen yhtä helppoa..

Joku vieras koira kävi meidän pihallamme ajamassa naapurin kissan puuhun. Se oli suloinen riippuessaan närkästyneenä ja huolestuneena, mutta hurjan terhakkaana pihlajassa. Ihmeen sitkeästi vaisto ajaa myös ihmisen riippumaan kiinni elämässä (tai elämän ihmisessä)...

Tänään meidän olisi tarkoitus järjestää ensimmäinen omatoimitesti tuon hirveitä lukemia raksuttavan sähkömittarin tutkimiseksi. Suljemme sähköt pääkatkaisijasta tunniksi ja katsomme sitten Vattenfallin sivuilta onko virtaa kulunut sinä aikana. Jos on, niin maksamme mitä ilmeisimmin sähkölaskussamme myös jonkun toisen kulutusta , mikä tässä äärimmäisen sekavassa liittymätilanteessa ei olisi ihme.

Tällä viikolla pitäisi sähkölaitokselta ilmaantua myös joku heebo tarkistamaan kulkeeko tähän taloon ylipäätään omaa sähkölinjaa vai tuleeko virta toisen talon kautta. Jälkimmäisessä tapauksessa meidän pitäisi kuulemma omalla kustannuksellamme kaivattaa taloon uusi maakaapeli...(edelleen siitä huolimatta, että olemme kauppakirjan mukaan ostaneet SÄHKÖLIITTYMÄN, mikä ymmärtääkseni tarkoittaa juuri sitä, että toimiva piuha tuo virtaa taloon saakka).

Nyt en jaksaisi oikein mitään... En enää koulun biologian tunnilta muista, kuinka monta litraa verta tämmöisessä kohtalaisen mehevässä täti-ihmisessä virtaa. Ennen kaikkea kiinnostaisi tietää kuinka nopeasti pois lorisseen tilalle kehittyy uutta. Sekä veri että virta on nimittäin nyt melko vähissä tässä akassa.

Aktiivinen elämässä kiinni riippuminen alkaa vähitellen muuttua ennemminkin tuommoiseksi voimattomaksi rötköttelyksi kuin Muskan eiliset päiväunet...

Huokaus numero kaksi

2011-01-10T12:15:00.008+02:00

Ihan vaan jatkoksi tuohon edelliseen, tyhjänpäiväiseen ,siivoushöpinään, jota tässä blogissa aivan liiaksi viljelen: Kun löysin tuon päivän pohjalaisen sanonnan, rupesi taas ottamaan pattiin tämä ihmisten kaksinaismoralismi ja perinteen taakka.

Koskaan, missäänpäin Suomea (paitsi meillä kotona), en nimittäin tähän mennessä en ole vielä kenenkään kuullut paheksuvan talouden muita asukkaita silloin, kun huusholli on yllätysvieraiden poiketessa kuin hävityksen kauhistus. Aina se on emännän syy. Samoin kuin sekin, jos isäntä tai lapset kulkevat kylillä likaisissa vaatteissa tai tulevat juhliin ryppyisessä paidassa tai mekossa.

Monissa asioissa on edetty puolen vuosisadan takaisista perinteistä kauas entisestä, mutta näissä asioissa, ainakin täällä Pohjanmaalla, traditio pitää tiukasti otteessaan - siitäkin huolimatta, että useimmat naiset käyvät palkkatyössä..

Jaa, että, miltäs meidän porstuassa sitten näyttää...? No kenkätelineen olen kyllä hankkinut, mutta jostain syystä erityisesti nuo 47 numeron jalkineet karttavat sitä kuin ruttoa, koirien taluttimet kieltäytyvät pysymästä niille varatuissa naulakoissa ja koreissa ja kaikenlaista ylimääräistä roinaa kertyy kaapin päälle ja lattialle niin, että eteisessä tuskin mahtuu kulkemaan. Semmoinen emäntä tässä huushollissa. Ei ilmeisesti sen paremmin ainesta siivousalalle kuin vääpeliksikään. Huokaus numero 2.

Itteppä oon elämäntyylini valinnu..

2011-01-10T11:22:00.006+02:00

Eilen sain flikkakaverin kylähän. Tuli siinä kylykiääsinä sen toimelias miäski (kaivoo meirän auton esille hangesta ja krapas portahat puhtahaksi jäästä) ja mun nätti, fiksu kummilikkani, jokon tulos tänne suunnalle opiskelemahan.

Ennenku viarahia tuloo, meillon sellaanen tapa, (niinku vissihin useemmilla muillaki, vaikkei kyllä kaikilla meirän tuttavapiiris. Oon itte nähäny) jotta yritetähän lapioora päällimmääset sotkut piilohon noin niinku kohteliaasuussyistä, jotta viarahat tuntis ittensä tervetulleheks.

Jotaki trahteeriaki yritetähän värkätä ja koska kaikki ei käy tältä emännältä kären kääntehes, eikä imuroora kannata ku pari tuntia ennen viarahie tulua (jos meinaa, jotta maton pohojaväri viälä viarahien tulles näkyy. Kahareksasta karvatista lähtöö nimittään julumetusti turkkia), hommat pitääs aloottaa mialuummin jo erellisenä päivänä.

No, mähän alootin...ja kun lopulta pualen yön jäläkihin meinasin mennä maate, huamasin, notta joku kissinpenteles oli käyny kusella mun peitollani. Melekeen arvaan, kuka rotkales se oli. Villiminttu ei siinä siivoushässäkäs tullu tarpeeksi hyvin palavelluksi ja niin se kävi jättämässä tippiä mun petihini...Jotta ei muuta ku syränyällä pesukone jylläämähän, nottei tarvitte toista yätä palella pelekällä päiväpeitolla.

Aamulla tarrasin sitte siihen imurihin ja justiinsa, kun olin saanu sille suurimmat villakoirat syätettyä, tuli tua meirän vanhin koiramuari, nosti häntäänsä ja väänsi sarjakakat ympäri salin mattua.

Son nykyään jo niin vanahuurenhöppänä, jottei etukätehen aina tuukkaan muuta varootusta. Häntä vain nousoo ja sitte sitä tuloo. Nyt en keriinny kaiken aikaa sitä karvaasta varootuslippua tarkkailla..

Sillä aikaa, kummä siivosin sen maton, oli Muskakissa keriinny ennen mua keittiössä tomaattipussille. Onneks sei ehtiny maistaa ku paria. Jäi vielä värkkiä tomaattipiirakkahan. Kummä vein siltä ne tomaatit, se sitte myöhemmin iltapäivällä löysi pöyrältä toisen pussin. Siäloli panaaneja. Niistä sisältö tuloo vampyyritekniikalla imeskellen vähä nihkiämmin ulos, mutta ainahan ne voi pureskella mössöksi...

Aila tuli taas aivan maharottomien tuliaasten kans. Aivan erityysesti me elukootten kans tykättiin tuasta Kirkon Ulukomaanavun heijastinkarhusta. Meilloli kaikki karvajalaat sitä miältä, että tuallaaset pikkuelukat on yleensä heitä varten, mutta tuan mä meinaan kyllä pitää ihan itte. Son niin kiltin näköönenkin, eikä varmasti syä mun tomaatteja, ei kuse tyynylle, eikä kakkaa mattoon. Huoh.

No, iteppä oon kaikki nämä rakkahat, karvaaset kauhukakarani omaksi ottanu.

Foliohattuinen luulotautinen kihelmöi

2011-01-08T12:34:00.005+02:00

Lunta on tullut kuin Helsingissä. Eilen kuljetusfirman pakettiauto juuttui pihalle hankeen. Se taisi hieman herätellä miehen inspiraatiota lähteä ensimmäistä kertaa tänä talvena lumitöihin. Vaan eipä taida lumi kovin kevyesti lentää, kun sitä on pakkautunut koko talven sateet paksuksi kerrokseksi..

Lupasin laittaa lasagnea, vaikka pelkästään pepun hinaaminen sohvasta ylös tuntuu nyt ylivoimaiselta urakalta. Väsyttää ihan hillittömästi kaiken aikaa ja anemia senkun pahenee, kun verenvuoto sisuksista jatkuu jo kolmatta viikkoa..

Muutaman viime viikon aikana on pahentunut myös oire, jota en haluaisi uskoa todeksi: läppäri aiheuttaa sormiin ja kämmeniin jatkuvasti pahenevaa kipua. Käsi ikään kuin kuumenee sisältäpäin , alkaa kihelmöidä ja lopulta vihlovasti särkeä. Kuluu tunteja ennen kuin tuntemus läppärin käytön jälkeen häviää. Vietän toki ihan tolkuttoman pitkiä aikoja koneella. Vähempikin riittäisi. En silti millään haluaisi luopua tästä lähestulkoon ainoasta jäljellä olevasta huvituksestani. Sitäpaitsi tämmöinen oire tuntuu ihan älyttömältä. Eihän kellään muulla tällaista ole...?

Kännykän käyttö on aiheuttanut minulle päänsärkyä ja samanlaista kuumenemisen tunnetta aina. En ole siitä pahemmin kehdannut kenellekään valitella. Foliohattuisen luulotautihörhön maineen saa vähemmälläkin. Viime aikoina olen kuitenkin kuullut joidenkin muidenkin moista valittelevan. Ehkä sen vuoksi, kun kännykän säteilyn vaikutuksia on alettu enemmän tutkia..

Jälleen kerran kummastelen, mikä ihmeen maanantaikappale tämä minun kroppani oikein on kaikkine anomalioineen ja yliherkkyyksineen. Olisinpa edes luontaisesti kiinnostunut ravinnosta je terveysasioista, mutta mieluiten unohtaisin koko fyysisen olomuotoni ja keskittyisin johonkin vähemmän materiaaliseen.

Tänään sentään sain kuulla mahdottoman mukavan uutisen. Valitettavasti en voi kertoa sitä eteenpäin, koska se on SALAISUUS. Joka tapauksessa alkavasta vuodesta näyttäisi olevan tulossa huomattavasti mielenkiintoisempi kuin edellisestä. Ehkä peräti ihan positiivisessa mielessä..

Säröjä ja halkeamia

2011-01-07T17:07:00.004+02:00

Olemme puolison kanssa jo jokusen viikon ihmetelleet ajoittain kuuluvaa kovaäänistä narinaa, jonka alkuperää emme ole paikallistaneet. Se kuulostaa siltä kuin suurta ovea, jonka saranat ovat ruosteessa, hivutettaisiin auki.

Kaikki ovet on tarkistettu moneen kertaan. Niistä se ei kuulu. Tänään paikallistin äänen lähteen. Se kuuluu yläkertaan vievistä portaista, kun joku painavimmista kissoista kulkee niitä pitkin. Portaiden yläpäähän, lautojen väliin, on myös ilmestynyt melkein sentin levyinen rako.

Talo halkeilee. Tapetit repeilevät. Ovet repsottavat. Lattiaan ilmestyy mustia aukkoja. Ehkä jonakin päivänä jokin niistä on tarpeeksi suuri nielaistakseen minut (siihen tarvitaan kyllä aika iso monttu).

Tunnen hellyyttä ja empatiaa tätä talovanhusta kohtaan. Kummallakaan meistä ei taida olla enää kovin loistokkaita aikoja edessä. Ei ole varaa korjata, eikä kuulemma enää edes kannata - kummankaan kremppoja. Vaan onhan tämä talo paljon ehtinyt nähdä, enkä mistään koe jääneeni paitsi itsekään. Elämää tuli ahmittua sen verran isoina palasina niin kauan kun vielä jaksoin.

Jos me nyt kuitenkin vielä jonkin aikaa toisiamme lämmittäisimme., talovanhus ja minä. Jatketaan se, mitä jaksetaan. Ei murehdita etukäteen. Jos seinät kaatuu ja katto romahtaa, täytyy toivoa, että romahtaa mahdollisimman perusteellisesti koko höskä. On sitten helpompi kuljettaa (molemmat) romut jatkojalostukseen.

Sydänhierontaa neljällä tassulla

2011-01-07T12:15:00.006+02:00

Pakkanen hellitti, mutta lumisade alkoi. Aamuyöllä, kun lähdin koiravanhusta ulkoiluttamaan, piti tosissaan tuupata, että sain oven eteen kasaantuneen kinoksen siirtymään.

Muutaman tunnin valvoskelun jälkeen uni armahti särkevää kroppaa ja seuraavan kerran heräsin siihen, kun tuo alakuvassa alimpana nököttävä Mimmikissa hyppäsi sängyn päädyltä rintalastalleni ja sydän oli pysähtyä siihen paikkaan.

Onneksi ei sentään ollut kyse kymmenen kiloa painavasta Piiskukissasta. (yläkuvassa oikealla). Henki siinä silti salpautui sen verran, että kiskaisin polvet koukkuun saadakseni paremmin happea. Silloin Muskakissa katsoi tilaisuutensa koittaneen ja luikahti peiton reunan alta polvitaipeitteni alle leikkimään sapelihammastiikeriä. Sieltä luolastaan se sohi tassulla vieressä pötköttävää Seitakoiraa ja Mimmi seurasi kiinnostuneena tapahtumien kehitystä kaulaltani.

Kun samaan hösseliin liittyi vielä Villiminttu ja Usmakoira, joista toinen ilmoitti olevansa nälkäinen ja toinen rapsutuksen tarpeessa, oli elvytys tältä aamulta loppuun suoritettu.

Vaikka miten tuntisi olonsa fyysisesti ja henkisesti puolikuolleeksi, osaavat nuo karvakorvat herättää henkiin uupuneimmankin sielun ja ruumiin.

Viisauden tarpeessa ..ja vähän jonkin muunkin

2011-01-06T13:39:00.007+02:00

Nämä vuoden ensimmäiset päivät olen tuumaillut hieman sekavin tuntein vakavia asioita. On niin paljon sellaista, mille ei mahda mitään edes omassa lähipiirissään, vaikka halua olisikin. Ei riitä voimat, eikä keinot.

Taivaalta tipahtelee kuolleita lintuja. Ihmisiä ja eläimiä kohdellaan julmasti. Luonto saastuu ja päättäjät tekevät idioottimaisia ratkaisuja. Ihan läheltäkin löytyisi varmasti ihmisiä, jotka tarvitsisivat jotain.

Kun vain saisin aikaiseksi ryhtyä johonkin sen sijaan, että ihan tietoisesti pyörin täällä kotona omien pikku pulmieni ympärillä, etten vaan joutuisi jälleen kerran tuottamaan jollekulle toiselle (ja samalla itselleni )pettymystä, jos en jaksakaan kaikkea sitä, mitä lupaan tietoisesti tai sanoitta,. en osaa, enkä pysty..

Joulun alla kävin yhden paikan erikoislääkärillä. Hänen neuvostaan yritin jättää allergialääkkeet pois. Tulos näkyy kuvassa, siistein versio siitä, rupisia sääriäni ja muuta verille raapimaani nahkaa en viitsi näyttää. Tuommoinen jälki jää varttitunniksi ihan kevyestä pyyhkäisystä ja jatkuvasti kutittaa kaikkialta..

Kyseessä on siis se dermografismus, eli piirtopaukamointi, josta nenä- ja kurkkutautien erikoislääkäri ei tainnut paljon tietää, eikä kai tarvitsekaan...Monet asiat tässä elämässä (muun muassa ihmisen keho) ovat vaan paljon monimutkaisempia kuin haluamme ajatellakaan. Harvoin isot ongelmat ratkeavat tarkastelemalla vain pientä, kapeaa, erikoisaluetta.

Tavattoman viisas on se (tietääkseni AA:n käyttämä) "rukous", jossa pyydetään voimia muuttaa se, mikä on muutettavissa, hyväksyä se, mitä ei voi muuttaa ja viisautta erottaa ne toisistaan..

Tottelemattomia tonttuja ja majakkaa kohti seilaava kissa

2011-01-05T18:25:00.005+02:00

Tänään olen yrittänyt hätistellä tonttuja laatikkoon. Eivät ole kovin tottelevaista sorttia, enkä ole jaksanut riehaantua, kun olo on kuin viimeisellä bakteerilla (=huono). Joulunpiilotusprojekti etenee siis vähitellen.

Sen verran sentään sain aikaan, että kippasin seimisakin kaapin päältä seuraavaa joulua odottamaan ja latasin niiden paikalle tuommoisen asetelman , jota olen suunnitellut jo jonkin aikaa.

Kuten muillakin sisustuksellisilla viritelmilläni, myös tuolla on itselleni symbolista merkitystä, joka ei varmasti avaudu muille, mutta itsepä täällä asustelen ja tuntui se Muskakisullekin kelpaavan.

Saa nähdä kauanko kestää ennen kuin purjelaiva myrskyssä kaatuu. Onneksi on pelastusvene kohtalaisen lähellä...

Kylmän kourissa

2011-01-05T10:27:00.007+02:00

Ei kertakaikkiaan. Pakkasmittari näyttää vieläkin -29, vaikka alkoi juuri sataa lunta. Ikkunasta näkyy vain harmaan ja valkoisen eri sävyjä, eikä pään sisäinen maisema vaikuta yhtään värikkäämmältä.

Sisällä talossa toki tarkenee, kun takassa poltetaan ahkerasti tulta. Silti tuntuu, että tällainen kylmyys syö hirveästi voimia. Kaiken aikaa on pieni flunssa kimpussa ja fibromyalgiasäryt reagoivat kylmään kuin avoimeen haavaan kaadettaisiin mietoa suolavettä.

En ihmettele, että 1900-luvun alussa oli suomalaistenkin odotettavissa oleva keskimääräinen elinikä vain 44 vuotta. Miten näissä ilmasto-oloissa ylipäätään on pysytty talven yli hengissä ilman nykyaikaisia lämmitysvermeitä. Tuntuu hurjalta ajatella, että tässäkin talossa on asuttu pitkään ennen kuin sähkö on näillä seuduilla otettu käyttöön. On siinä halkojen hakkaamista ja päreiden polttamista piisannut.

Hyytävää

2011-01-04T20:06:00.008+02:00

Pakkanen on kiristänyt otettaan koko päivän. Aamulla nousin epätavallisen aikaisin hoitamaan asioita, jotta saatoin ennen puolta päivää lähteä miehen mukana naapurikuntaan ystävätärtäni tapaamaan.

Kahvilassa kaadoin pöydälle lohikeiton ja läikytin vaatteilleni teetä. Sähkölaitokselta soitettiin kännykkääni kesken vakavan keskustelun (taas kerran) ja valitettiin, kun ei talomme liittymäasiaa ole vieläkään hoidettu niin kuin on sovittu - siis myyjäpuoli, ei me. Minkäs minä sille mahdan, ettei myyjän asioita hoitava vastaa edes työpuhelimeensa, vaikka istuu sen vieressä...

Ystävättärellä oli takanaan hirveä vuosi. Toivoimme yhdessä parempaa. Viimeksi kaksi viikkoa aiemmin hän oli valmistellut hautaan kuolleen veljensä ruumiin. Kuolemantapauksia on osunut samaan sukuun ja lähipiiriin viime vuonna vähintään kymmenen. Sellaistahan se on, kun suuri sisarussarja ikääntyy. Toisaalta, ainoan sisarensa menettäminen vasta kauheaa olisi.

Tutun paikkakunnan kaduilla tuli vastaan sellaisiakin ihmisiä, joita en ole tavannut kahteenkymmeneen vuoteen. Yhden kanssa pysähdyin juttelemaan.

Kotiin päästyä olin niin kylmissäni ja uupunut, että ryömin korkean peittokasan alle hytisemään. Nukahdin ja heräsin vasta neljän tunnin kuluttua, kun tuo kuvan Muskakisu kävi tarkistamassa ihan läheltä vieläkö hengitän.. Arvatkaa vaan tuleeko nukkumisesta ensi yönä mitään. No, ei taida tulla.

Tämä kylmyys alkaa kertakaikkiaan ottaa aivoon. -27 astetta näyttää mittari taas vaihteeksi. No, jos pitäisi valita paukkupakkaset tai taloihin pyrkivät myrkkykäärmeet, taitaisin sittenkin valita tämän hyytävän arktisen talven.

Sekopäämartta riemastuu

2011-01-03T19:19:00.003+02:00

Olen selvästi löytämässä itsestäni puolia, joita en ole tiennyt olevankaan. Riemastuin nimittäin kovasti törmätessäni tänään tämmöiseen lehtijuttuun. Siinä kerrotaan muun muassa, että Coca Colalla voi pestä vessaa, irrottaa ruostetta seinistä ja tappaa etanoita ja sokeripalalla puhdista pohjaanpalaneita kattiloita.

Ensinnäkään kaapistamme ei ole vielä koskaan löytynyt Coca Colaa ja toisekseen, etanoitten murhaamista lukuunottamatta, luotan kyllä siivoushommissa yhä ihan tarkoitusta varten valmistettuihin pesuaineisiin.

Yritin pohtia, mikä kumma minua noissa jutuissa kuitenkin viehättää. Kirjoitinhan itsekin into piukassa viime vuonna esimerkiksi tupakanhajun poistamisesta soodalla nojatuolin kankaasta ja messingin kiillottamisesta ketsupilla.

En osaa sanoa, mikä on perimmäinen syy, mutta ehkä sillä on jotain tekemistä luovan soveltamisen ja alkuperäisen, kätevyyttä ja taloudellisuutta tavoittelevan marttailun kanssa. Siinä on tällaisen yltäkylläisyyden ajan kotirouvan näkökulmasta jotain viehättävää - ilmeisesti myös muiden kuin minun mielestäni, koska olen huomannut muidenkin noista ohjeista kiinnostuvan.

Tottahan minä tiedän, että kodinhoito ja ruuanlaitto voi olla hyvinkin luovaa. Minusta ne vaan ovat suunnilleen ikävystyttävimpiä puuhia, mitä maa päällään kantaa.

Jos pohjaan palaneiden kattiloiden puhdistaminen sokeripalalla on yhtä elähdyttävää kuin siitä lukeminen, ehkä minun pitäisi mennä nyt kokeilemaan sitä. Olen nimittäin piristyksen tarpeessa. Pohjaanpalaneita kattiloitahan meikäläisen kokkauskohtauksista kyllä tiskipöydälle kerääntyy - sellaisia , joista ei edes nykyaikainen tiskikone selviydy...joten ei muuta kuin sokeripalalla huvittelemaan...?!?

Mihin tässä on kiire?

2011-01-03T11:41:00.005+02:00

Outoa, miten päivien pitenemisen voi aistia, vaikkei valoa ole vasta kuin muutama minuutti enemmän kuin pari viikkoa sitten.

Joululiinat alkavat olla karvakansan turkin sävyttämiä ja muutenkin tuntuu siltä, että joulutavarat pitäisi kääräistä äkkiä laatikkoon, jotta kevät tulisi nopeammin. Yleensä mieleni valtaa mukavien joulunpyhien jälkeen kirvelevä tyhjyys ja synkkyys, kun ajattelen kylmiä kuukausia, joita on vielä monta edessä ennen varsinaisen kevään alkamista. Nyt on jostain syystä kiire saada joulu pois alta, että tulisi tilaa jollekin uudelle...

Toisaalta, mihin tässä elämässä on kiire? Kaikella on aikansa ja viisainta olisi pysytellä tyynesti, aistit avoinna tässä ja nyt. Elämä kun ei odottele seuraavan kulman takana, eikä se livahtanut ohi edellisen bussin mukana. Se on aina tässä ja nyt, kunnes kokonaan, ainakin tässä muodossa, lakkaa..

Mikä kiire aina on asioiden edelle? Periaatteessa kaikki tarpeellinen on aina juuri tässä. Siitä kannattaa nauttia. Seuraavassa hetkessä kaikki voi olla toisin.

Ehkä annan joulun sittenkin olla esillä vielä ainakin loppiaiseen. Sitten jotain muuta. Tuohan punainen väri sentään hieman lämpöä tähän kylmään valkoisuuteen...Kaksin tassuin piti Villiminttukissakin vielä kiinni joululiinasta, kun äsken yritin sitä sen alta oikoa. Pitäköön makuualustansa.

Raskauspahoinvointia

2011-01-02T11:44:00.004+02:00

Mitään varmuuttahan siitä ei ole vielä pitkään aikaan, että Usmakoiran masussa pentuja kasvaa, mutta mikäli huonovointisuudesta voi jotain päätellä, helmikuun loppupuolella meille tosiaan syntyy pieniä koiranpalleroita.

On vaan niin ikävää katsoa, kun oma, rakas karvatti voi silmin nähden huonosti. Tänään emme uskalla edes viedä sitä pitkälle riehulenkille, kun vointi näyttää aivan erityisen kehnolta.

Täytyy toivoa, että koiriin pätee sama kuin ihmisiin, että useimmilla pahoinvointi helpottaa enimmäisen kolmanneksen jälkeen.

Olen minäkin aika pöhkö koirankasvattaja, kun vertailen koiran tiineyttä ihmisen raskauteen. Edellisestä pentueesta meidän perheessä on kuitenkin jo 17 vuotta ja ihmisen raskaus eri vaiheineen ja oireineen on minulle yllättävänkin tuttu ottaen huomioon, etten itse ole yhtäkään jälkeläistä tuottanut.

Siihen on niin höpsö syy, että kauan sitten työskentelin pari vuotta omassa äitiysvaatteita ja lastentarvikkeita myyvässä liikkeessäni. Sinne monet odottavat äidit poikkesivat usein pelkästään juttelemaan ja myöhemmin esittelemään vauveleitaan.

Minua on aina kiinnostanut eri tavoin elävien ihmisten tapa kokea olemassaoloaan. Siksi kuuntelin ja osallistuin keskusteluun hyvinkin empaattisesti, vaikka en itse ole milloinkaan omia lapsia edes toivonut.

Ehkä nyt olisi kuitenkin aika perehtyä syvällisemmin tähän koiran pentujen odotukseen, joka mitä ilmeisemmin on myös paljon monimutkaisempi ja yksilöllisempi tapahtuma kuin me ihmiset vaivaudumme ajattelemaan. Edellisen koiramme tiineydestä emme edes tienneet ennen kuin pullistuva pentumasu alkoi näkyä.

Tätä silmäterääni olen nyt alusta saakka yrittänyt varjella kuin kukkaa kämmenellä ja olen hyvin iloinen, että se auliisti kertoo minulle tuntemuksistaan sillä tavoin kuin vain ihmisiinsä luottava, sosiaalisesti lahjakas koira osaa..

Rennosti kohti kevättä

2011-01-01T11:35:00.006+02:00

Vuosi vaihtui hyvin leppoisissa tunnelmissa. Alkuillasta kävimme Matildan ja lankomiehen luona herkuttelemassa, rapsuttelemassa kissoja ja päivittelemässä yhdessä vanhan talon remonttitarpeita ja sähkökuluja. Kotiin palailimme hyvissä ajoin ennen puolta yötä senkin takia, ettei kissojen ja koirien tarvitsisi ilman ihmisten turvaa pelätä rakettien pauketta.

Ei pelottanut ketään, mutta flunssan taisin taas sillä reissulla saada, vaikkei kylmässä autossa tarvinnut edes kovin kauan istuskella. Pöpö iskee autoimmuunitautiseen niin helposti. (Autoimmuunitautinen saa autossa taudin!?? Niin minulle tosiaan talvisin usein käy..)

No, mikäs nyt on potiessa, kun ei tietääkseni ole pariin päivään mitään kiireellisiä pakkohommia puuhattavana.

Yhden uuden vuoden lupauksen tein, mutta sitä en uskalla paljastaa, etten joudu sen rikkomisesta tulevaisuudessa tilille, kun siihen liittyvä ihminen saattaa lukea tätä blogia ;-)

Matildalle oli posti tuonut jo kaksi ihanaa siemenluetteloa. Tuo Exotic Garden myy hurjan kiinnostavia, mutta valitettavan kalliita kasvien siemeniä. Jotain uutta ja jännää tekee silti joka vuosi mieli kokeilla ja, kun yhdessä tilaa, jäävät kulut edes vähän pienemmiksi.

Rahahuolet taisivat askarruttaa viime yönä enemmänkin, koska heräsin aamulla kylmä hiki otsalla uneen, jossa meille pärähti maksettavaksi kymmenen miljoonan euron lasku. Jotenkin se liittyi tämän talon ostoon.

Onneksi se oli vain unta. Nyt on semmoinen olo, että synkin aika vuodesta on takanapäin ja tästä lasketellaan ihan rennosti kohti kevättä.

Pian paukkuu

2010-12-31T13:28:00.005+02:00

Happy New Year Glitters

Kun vuosi taas vaihtuu, taivaalle ammutaan monilla pihoilla hämmästyttävän suurten summien edestä kaunista saastetta. Onnettomuuksia sattuu. Rakennuksia palaa. Ihmisiä loukkaantuu. Ajattelemattomat ihmiset alkoholin vaikutuksen alaisina törttöilevät tavalla, jota saattavat joutua katumaan loppuelämänsä. Paljon roskaa ja luonnolle haitallisia aineita jää maastoon, eivätkä läheskään kaikki ammuskelijat vaivaudu keräämään edes näkyvimpiä jätöksiään pois.

Tänään ilahduin, kun eteen osui harvinaisen selkeästi koko käsiin räjähtäneen ilotulittelun kyseenalaistava lehtijuttu.

Joulun alla uutisissa kerrottiin useammastakin paikkakunnasta, jolla joulunavauksen tai itsenäisyyspäivän ilotulitus oli korvattu kuntalaisille ilmaisella jouluaterialla tai muulla mukavalla tapahtumalla. Se vaikutti minusta mainiolta idealta ja iloisilta näyttivät osallistujatkin uutiskuvissa.

Täällä on ollut tähän mennessä suhteellisen rauhallista. Eilen muutama raketti paukahti läheisen urheilukentän tuntumassa, mutta mitään sellaista hillitöntä, lähes kaksi viikkoa kestävää räiskintää ei ole kuulunut kuin edellisellä kotikylällä.

Uuden vuoden vaihtumista on ihan hauska juhlia. Itsekin vielä tässä vaiheessa päivää toivon jaksavani illalla hyvään seuraan vuotta vaihtamaan. Raketteja meille ei kuitenkaan ole hankittu, eikä tulla ikinä hankkimaankaan.

Turvallista, iloista ja toiveikasta vuodenvaihdetta kaikille ja onnenpotkuja vuodelle 2011!

100 kirjaa

2010-12-30T18:23:00.011+02:00

Villiviinin blogista löysin tämmöisen mukavan meemin. Siitä minulla ei kyllä ole aavistustakaan, mitä tuo tägäyttäminen tarkoittaa ja lukemani kirjat ovat selvästi kaikki vähintään yhtä vanhoja kuin minä itse, mutta poimikoon mukaan, jota kiinnostaa :)

Ohjeet: Kopio tämä muistiinpanoihisi. Tägäytä muita kirjanörttejä, myös minut, jotta näen mitä olet vastannut. Lihavoi kirjat, jotka olet lukenut kokonaan; kursivoi kirjat, jotka olet aloittanut muttet ikina saanut päätökseen tai joista olet lukenut pätkiä. Luetuksi kirjaksi lasketaan myös, jos joku on lukenut kirjan sinulle.

Keskisuomalaisen 100 kirjaa, jotka tulee lukea ennen kuolemaa:

1. Mika Waltari - Sinuhe egyptiläinen
2. J.R.R.Tolkien - Taru sormusten herrasta
3. Väinö Linna - Tuntematon sotilas
4. Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä
5. Väinö Linna - Täällä pohjantähden alla 1-3

6. Agatha Cristie - Kymmenen pientä neekeripoikaa
7. Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus
8. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja
9. Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille
10. Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli

11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi
12. J.K. Rowling - Potter-sarja
13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys
14. George Orwell - Vuonna 1984
15. Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija

16. Elias Lönnrot - Kalevala
17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo
18. Sofi Oksanen - Puhdistus
19. Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu
20. Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan

21. Richard Bach - Lokki Joonatan
22. Umberto Eco - Ruusun nimi
23. Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti
24. J. & W. Grimm - Grimmin sadut I-III
25. Dan Brown - Da Vinci -koodi

26. Enid Blyton - Viisikko-sarja
27. Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase
28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri
29. Goscinny - Uderzo - Asterix-sarja
30. John Irving - Garpin maailma

31. Louisa May Alcott - Pikku naisia
32. Victor Hugo - Kurjat
33. C.S. Lewis - Narnian tarinat
34. A.A. Milne - Nalle Puh
35. Henri Charrière - Vanki nimeltä Papillon

36. Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia
37. Emily Bronte - Humiseva harju
38. William Golding - Kärpästen herra
39. Juhani Aho - Rautatie
40. Leo Tolstoi - Anna Karenina

41. Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli
42. Arthur C. Clarke - Avaruusseikkailu 2001
43. J. D. Salinger - Sieppari ruispellossa
44. Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani
45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5

46. Isaac Asimov - Säätiö
47. Aapeli - Pikku Pietarin piha
48. Leo Tolstoi - Sota ja rauha
49. Mauri Kunnas - Koiramäen talossa
50. Margaret Mitchell - Tuulen viemää

51. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
52. Albert Camus - Sivullinen
53. Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu
54. Hergé - Tintti-sarja
55. Miquel Cervantes - Don Quijote

56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira
57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut
58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi
59. Herman Hesse - Lasihelmipeli

60. Günther Grass - Peltirumpu
61. Jostein Gaarder - Sofian maailma
62. Leon Uris - Exodus
63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö
64. Ilmari Kianto - Punainen viiva
65. Franz Kafka - Oikeusjuttu

66. Guareschi Giovanni - Isä Camillon kylä
67. Lewis Caroll - Liisan seikkailut ihmemaassa
68. John Steinbeck - Eedenistä itään
69. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
70. Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin

71. Jules Verne - Maailman ympäri 80 päivässä
72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa
73. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa
74. Giovanni Boccaccio - Decameron
75. Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva

76. Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys
77. Homeros - Odysseia
78. Peter Hoeg - Lumen taju
79. Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira
80. William Shakespeare - Hamlet

81. Eino Leino - Helkavirsiä-sarja
82. Stieg Larsson - Miehet, jotka vihaavat naisia
83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia
84. Thomas Harris - Uhrilampaat
85. Raymond Chandler - Syvä uni

86. Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani
87. Deborah Spungen - Nancy
88. Stephen King - Hohto
89. Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla
90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat

91. Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi
92. Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo
93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu
95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja

96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran
97. Veijo Meri - Manillaköysi
98. Maria Jotuni - Huojuva talo
99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän
100. Jan Guillou - Pahuus

Ota koppi ja katso, mitä olet lukenut

Sähköistä puhinaa ja kiukunsalamoita

2010-12-30T11:28:00.004+02:00

Että voi ihmisellä riittää riesaa hyödykkeestä, jota on tottunut sivistysvaltiossa pitämään itsestäänselvyytenä. Pakko on purkaa kiukkunsa jonnekin, muuten varmasti halkean. Kyse on siis edelleen sähköstä.

Tähän mennessä meillä on vuoden aikana ollut kolme pulmaa, joista kahden ratkaisu häämöttää, mutta tämä kolmas vääntö taitaa olla vasta aluillaan.

Tässä tiivistelmä:

1. Tätä taloa ostaessamme edellinen omistaja vahingossa myi meille sähköliittymän, jota ei oikeasti ollut olemassa. Vuoden väännön jälkeen asiasta on nyt päästy suulliseen sopimukseen. Ratkaisuun en silti usko, ennen kuin saan allekirjoitetun ja maksetun liittymäsopimuksen käteeni..

2. Käytännön elämän tekee monin tavoin hankalaksi se, ettei meillä ole vielä vuoden asumisen jälkeenkään vedetty sähköjä kaikkiin huoneisiin. Perheriidan uhallakin sanon, että siihen on yksi ainoa syy: tämän talon isännän jääräpäisyys. Jostain syystä hän haluaa piinata tuttuja ja sukulaisia pyytämällä heiltä palveluksia. Minä olisin ihan valmis tilaamaan paikalle jonkun tuntemattoman sähköurakoitsijan keltaisilta sivuilta.

3. Tuon pari postausta sitten posahtaneen järjettömän sähkölaskun jälkeen olen surffannut tiiviisti netissä ja monenlaisten mittareiden avulla päätynyt tulokseen, että jossain täytyy olla virhe. Edellisessä kodissa meillä oli lämmitettäviä neliöitä vain parikymmentä vähemmän kuin täällä ja aivan sama määrä (osa vielä vanhempia ja sähkösyöpömpiä) laitteita käytössä. Silti sähkönkulutuksemme kilowattitunneissa mitattuna ei yltänyt puoleenkaan siitä, mitä tämän talon mittari väittää meidän kuluttavan. (Miten se ylipäätään on mahdollista, kun ei ole edes pistorasioita, mistä sitä sähköä ottaa!??)

Suurta tasauslaskua ihmettelin jo viime joulun tienoilla ja soitin silloinkin sähköyhtiöön. Varttitunnin jonotusmusiikista nautittuani sain vastaukseksi lähinnä sormenheristelyä liiasta tuhlaavaisuudesta ja kehotuksen sammuttaa valot ulos lähtiessä.

Nyt oli onneksi hieman kättä pidempää käytettävissä, koska olin tehnyt laskelmia ja ilmavesilämpöpumppumme kertoo tarkasti käyttämänsä sähkövirran määrän.

Tiedä sitten, mitä se tarkoittaa, mutta aikansa änkättyään, nuorimies sähköyhtiön asiakaspalvelussa lupasi laittaa asian eteenpäin. Eli sähkömittarimme toiminta lopultakin tarkastetaan. Hyvä niin, vaikka nettipalstoilta ehdin jo lukea, että virheellisistä mittareista aiheutuneita kuluja ei sähköyhtiö ole suostunut korvaamaan. Pah.

Kummallisen tavallinen

2010-12-29T20:35:00.004+02:00

Viime päivinä olen ajautunut useammassa yhteydessä pohdiskelemaan sitä, mikä onkaan kummallista ja mikä tavallista.

Eilen mieheni kävi elokuvissa naispuolisen ystävänsä kanssa. Kun mainitsin asiasta omalle ystävättärelleni, hän kertoi, että moinen olisi hänen puolisonsa mielestä aivan tavatonta. Meidän suhteessamme on kuitenkin alusta asti ollut ihan luonnollista se, että kummallakin on ystäviä, jotka voivat olla mitä sukupuolta tahansa, eikä aihetta mustasukkaisuuteen ole vielä puolin eikä toisin ilmennyt.

Mikä sitten kenellekin on tavatonta? Minulle se oli tänään tuo sähkölasku, kunnes tutkiskelin asiaa erinäisiltä nettisivuilta ja sain tietää, että itse asiassa sähkönkulutuksemme on talomme iän huomioon ottaen keskimääräistä vähäisempää ja lämmitys nappaa potista hämmästyttävän pienen osan, eli alle puolet koko sähkölaskustamme.

Miten näistä aatoksista sitten päädytään tuohon villapuseroon, jonka kudoin miehelleni vähintään 15 vuotta sitten? No, naisilla on kuulemma tippaleipäaivot. Ehkä se johtuu siitä.

Mies nimittäin pitää tuosta paidasta kovin ja on käyttänyt sitä ahkerasti kaikki nämä vuodet. Lanka oli todella halpaa, Novita Daisya, 100 prosenttista akryylia, tarjouskorista parilla mummonmarkalla ostettua ja vastoin kaikkia odotuksia paita on edelleenkin lähes nypytön.

Jostain syystä tuo vaate on herättänyt, jopa muutenkin persoonallisen mieheni yllä, paljon huomiota. Kaikkien mielestä ei kuulemma ole miehelle sopivaa käyttää noin räiväkkäitä värejä.. Minä kyllä olen sitä mieltä, että riippuu miehestä.

Mikä sitten on kullekin kummallista ja mikä tavallista, mikä viehättävää ja mikä liian outoa? Se lienee kovin suhteellista ja kulttuurisidonnaista.

Joissakin asioissa olen ihan mielelläni kummallinen, mutta siitä olen sentään tyytyväinen, että sähkönkulutuksessa olemme sittenkin ihan keskivertoporukkaa.

Vanhassa talossa asumisen autuudesta..

2010-12-29T13:00:00.007+02:00

Villiminttu ja Piisku näyttävät tuossa kuvassa siltä kuin olisivat pyörtyneet järkytyksestä. Oloni on nyt kovin samanmoinen.

Kuin huonona enteenä, puoliso iski vahingossa eilen kanalle lämpöä kuljettavan jatkoroikan lapiolla poikki. Onneksi jatkokelan automaattisulake pelasti, eikä tullut sähköiskua.

Varsinainen isku tuli sitten tänään sähköyhtiön tasauslaskun muodossa (2019 euroa!!!!) Se oli melkein nelinkertainen siihen summaan nähden, mitä olemme jo vuoden aikana energiasta maksaneet!

Toki molemmat talvet muuttomme jälkeen ovat olleet poikkeuksellisen kylmiä, mutta olemme me aika uusavuttomia kiinteistönhoidossa ja ilmeisen tuhlaavaisia sähkön käytössä. Jälkimmäiselle pitänee ryhtyä tekemään jotain.

Edellinen talomme oli pieni ja asuinhuoneet kahdessa eri kerroksessa. 1950-luvulla se oli rakennettu, mutta ikkunat uusittu ja eristeitäkin lisätty jossain vaiheessa. Ei tässäkään lämmitettäviä neliöitä mitenkään mahdottomasti ole (116), mutta vain 16 niistä on yläkerrassa ja ikkunat ovat vain kaksinkertaiset ja ulko-ovet vuotavat pahasti.

Edellisessä kodissa palelin aina. Täällä vetoa ei lattialla tunnu ja siitä olen kovasti nauttinut. Hintaa lämmitykselle näyttää vaan kertyvän niin hurjasti, että ei tällaista asumista voi halvaksi sanoa. Jos valtionhallinnon kaavailemat kiinteistöverojen korotuksetkin vielä toteutuvat, pitänee pian ruveta katselemaan halvempaa vuokrakämppää. Ottaisikohan joku meidät hyyryläisiksi viiden kissan, kolmen koiran, muutaman kanan ja lampaan kanssa. Mitäs luulette ;-) Minä en usko..