Yöllä satoi taas lisää lunta. Tottahan se auringon lämmössä sulaa. Silti olo alkaa olla jo kuin Narnian Velhossa ja Leijonassa, jossa pahan noidan valtakaudella oli "aina talvi, eikä koskaan joulua".Ihanista pentusista huolimatta olen viime viikkoina voinut tosi kehnosti, eikä parempaa taida olla luvassa. Kolme kumarteluun liittyvää vaivaani on viimeksi ollut näin pahana silloin, kun 1990-luvun lopulla (en enää muista vuotta!) ruokin pullolla kahta lampaankaritsaa ja sen vuoksi vietin suurimman osan vuorokaudesta takapuoli kohti taivasta.
Kun toimintakyky heikkenee ja kivut piinaavat kaiken aikaa, uupunut mieli ei jaksa nousta masennuksen suosta, vaikka syitä kiitollisuuteen olisikin. Hyvinä päivinä ilo sentään pilkahtaa, kuin kevätaurinko sadepilvien raosta, mutta suru kiskoo kuin raskas rautapallo jalassa takaisin pinnan alle. On raskasta tietää, ettei mikään enää muutu tästä paremmaksi, vaan huonommaksi. Ehjiä varaosia kun ei minun, eikä sairaiden läheisteni kroppaan ole saatavilla. Se on totuus, jota ei positiivisella ajattelullakaan voi muuksi muuttaa.
Joskus nuorempana ihmettelin sitä, kuinka joillekin näytti olevan mahdollista valita vain yksi tunnetila kerrallaan ja sulkea muut pois. Jossain vaiheessa vakuutuin siitä, että minun laillani suuri osa ihmisistä joka tapauksessa kokee samaan aikaan ristiriitaisia tunteita. Kaikki ehkä eivät vain tunnista niitä. Jotkut kieltävät niistä vaikeimmat (lastaan voi esimerkiksi rakastaa valtavasti samaan aikaan kuin on hänelle niin vihainen, että mieluiten länttäisi hänelle postimerkin otsaan ja lähettäisi Timbuktuun). Eräät näyttävät seilaavan eri tunnetilojen välillä niin tiuhaan ja epämääräisesti, että on vaikea tietää mistä kulloinkin tuulee. Jotkut sekoavat ja ahdistuvat tunteiden paljoudesta... ja sitten on vielä niitä onnekkaita, jotka tosiaan , ainakin ulospäin, näyttävät selkeiltä, varmoilta ja seesteisiltä.
Minun tunne-elämäni taitaa olla nykyään aika vakaata: olen tasaisesti aina kurjalla tuulella. Joskus nuorempana toivoin itselleni tasaisempaa luonnetta. Nyt ei ole hyvä näinkään. Toiveet eivät aina toteudu sillä tavoin kuin haluaisi.Osaanpa minä taas olla itselleni ja muille hankala..
7 kommenttia:
Nii pitääki olla, hankala. Välil ei vaa kertakaikkiaa jaksa sit ainaist kipuu, kolotust ja särkyy.
Sellast ku pitempää on jatkunnu, ni välil sudenhetkel tuntuu, et ois varmaa kaikille paree jos tulis kuolo ja korjais.
Sit ku sattuu johkirrakoo parempi päivä ni huomaa, et on se hyvä ettei viel korjannukkaa.
Tarttee vaa koittaa oma ristisä kantaa, vaik se o v*tun piikkine, kuuma, plottava ja mitäviel. Jos seuraavas elos pääsis sit pikkase helpommal.
Itse en omaa minkäänlaista kultaista keskitietä tunteitteni kanssa; aina on laidasta laitaan ja vaikka joskus olisi kuinka onnellinen niin siinäkin osaan laittaa tummat reunat sävyttämään onnen hetkiä. Lapsissa karehdin sitä yhden-tunteen-tilaa ja on niitä toki aikuisillakin.
Usein mietin teitä, joilla on kiputiloja joka päivä, että miten tyytyväinen saankaan olla omaan tilaani, vaikka ei sekään hakkaavine sydämineen ole aina kehuttavaa oloa, kun ei jaksa mitään niin ei jaksa. Mutta saan olla kuitenkin ilman kipuja. Toivottavasti kevään aurinko toisi tullessaan sulle jonkinmoista apua kipuiluun. Niin muuten, olen unohtanut sanoa, että hanki koirankarvalankaa ja teetä siitä itsellesi rannelämmittimet, polvilämmittimet ja säärystimet nilkkoihin! Siinä langassa on kuulemma terapeuttista apua kipuihin!
*huokaus* Valitan, sama täällä - kylläpä muut mahtavat kärsiä meidän käytöksestämme & vaivoistamme! *argh*
Vähän samanlaiset fiilikset...
eniten oikseestaan ärsyttää se, ettei oikein pääse mihkään itekseen kitisemään.
Pakko olla julki-äkänen.
Söpöjä nuo koiruudet!
Jaksamista sulle Millan!
peikko luuli, että jos kävelee murheen alhossa, niin on helpompi hoitaa pieniä koiria ja lampaita kun ei tarvitse kumartua, vaan ne ovat juuri sopivalla kohdalla :)
Täälläkin ollaan kurkkua myöten täynnä "ainaista talvea"...tule pian kevät ja virkistä meidät!
Voimia sinulle! Mullakin särki monta päivää päätä, mutta kävin nyt säädättämässä 2-teholasini, niin tuntuu nyt, että on alkanut helpata...
Lähetä kommentti